Tere tulemast!

Pyörähdin keskiviikkona mutkan Tallinnassa, oikeastaan vain hengailemassa. Kiersin vanhaa kaupunkia ja etsin inspiraatiota ja intoa valokuvaukseen, mikä on jäänyt turhan vähälle viime aikoina. Itse asiassa tajusin, etten ole Helsinkiin palattuani koskenut koko kameraan ennen tätä kertaakaan.

Ja kuinka paljon inspiraatiota sieltä sainkaan hankittua! Rakastuin vanhaan kaupunkiin täysin, kapeat mukulakivikadut ja värikkäät talot, pienet kahvilat ja kuppilat joka nurkilla. Löysinkin aivan ihanan pienen kahvilan, missä tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Eikä mua haitannut sekään, että paikalla oli mitä ihanempia suklaaherkkuja myytävänä, hehhe. 

Ei oikeastaan sen ihmeellisempää kerrottavaa ole, halusin vain saada nämä kuvat bloginkin puolelle. :)  Löytyykö teillä suosikkeja tai inhokkeja kuvista?

"Ehkä mulla on siksi niin kurja olo välillä Helsingissä, koska mä en kuulu sinne. Ehkä mun ei ole tarkoitus asua Suomessa."

When it's time to jump

En tiedä, kannattaisiko tästä ihan näin julkisesti vielä mainita, mutta teen sen nyt kuitenkin. Mä oon haaveillut yksiöstä vaikka kuinka pitkään, ja nyt mulle ois semmosta tarjottu. Voisi luulla, että hyppisin innoissani ja olisin ryntäämässä allekirjoittamaan vuokrasopimusta, mutta mutta. Kämppä ois sopivan hintainen, ja iso, melkein 40 neliötä. Ja se kaikki ois mun.

Keskustaan pääsisi junalla muutamassa kymmenessä minuutissa, mutta toisaalta esimerkiksi yliopistolle mun kulkeminen vaikeutuisi, vaikka aikaa ei matkaan menisi enempää kuin nytkään. Töihinkin pääsisin suoraan junalla, paitsi kesällä menisi 40 minuuttia bussissa johon päälle kävelyt. 

Eikä tuo sijainti ole ainoa, mikä tässä jarraa. Joo, kämppä ei ole ihan siellä minne haluaisin muuttaa, mutta Helsingissä nyt ei vaan voi olla kovin huonot kulkuyhteydet. Toisaalta helppo vaihtoehto olisi jäädä tähän vielä kesään asti, kesätyöt olisi näillä näkymin lähellä ja onhan tää huomattavasti halvempi. Enkä voi väittää, etten jäisi kaipaamaan mun ja Hannan spontaaneja leffailtoja tai reissuja Malmin paikalliseen. Pystyisin säästämään vielä kevään ajan, ja voisin saada kämpän sitten paremmalta paikalta. Ja rehellisesti sanoen, tarvinko mä välttämättä 40 neliötä itselleni? Tulevat kuukaudet sisältävät vähän suurempia rahareikiä, valmennuskurssin loppumaksu, vakuutusmaksut, ainakin yksi ulkomaanmatka.. Siihen päälle vielä yhdeltä kuulta kahden kämpän vuokra, ja tosiaan sittenhän mun vuokra suurinpiirtein tuplaantuis. Tottakai kämppään pitäisi ostaa kaikennäköistä, kuten uusi sänky. Ja kaiken huipuksi, mun opintotuki loppuu maaliskuussa, jepajee. Pääsykokeisiin pitäisi panostaa, mutta se menee melko rankaksi, jos joudun olemaan koko ajan töissä, ja löydän vielä itseni samasta tilanteesta kuin viime syksynä, etten jaksa panostaa yhtään mihinkään. 

Ää mä en tiedä mitä mä teen. Osa on sanonut mulle suoraan, että tottakai sä muutat, kun taas osa kannattaa vielä miettimistä, kun kyllähän tuo sijaintikin vaikuttaa. Ois niin helppoa, kun joku voisi vaan sanoa että tee näin. No, kohta lähtee paperit tarjouksen vahvistamiseksi, ja käyn ainakin katsomassa sitä. Ehkä mä rakastun siihen niin, että muuta mahdollisuutta kuin muutto ei ole, tai sitten se on joku koinsyömä luukku, mistä pysyttelen mielelläni poissa. Who knows. 

Just being lazy or having a day off

Mulla on ollut tänään vapaapäivä. En laittanut herätystä, mutta heräilin silti yhdeksän jälkeen reilun kuuden tunnin unien jälkeen. Pitkästä aikaa jaksoin värkätä itselleni smoothien (siinähän onkin hirveä vaiva..) ja suunnitelmat päivälle oli kovat. Ensin olin ajatellut, että menisin koululle opiskelemaan, mutta kun lähteminen vain venyi ja venyi, eikä todellakaan tehnyt mieli vetää päälle verkkareita kummempia vaatteita päätin jäädä kotiin. Tarkoitus oli lukea tämän hetken ainoan kurssin kirjaa, joka jäi viime viikolla tekemättä, niin olen reilusti jäljessä, jonka lisäksi pitäisi tehdä valmennuskurssin ennakkotehtäviä. 

Mutta mitä. Jään aamulla lukemaan Fifty Shades of Greytä yli tunniksi, katson liian monta jaksoa Gossip Girliä ja pelaan Candy Crush Sagaa. Venyn ja vanun, saan ehkä viisi lyhyttä tehtävää laskettua. Jossain välissä päätän tarvitsevani lisää happea ja pyörähdän kaupassa, ja matkalla eksyn lopettavaan Makuuniin, josta mukaan tarttuu useampi leffa ja iloisin kassa koskaan hämmentää, koska en varmasti ollut mikään sydämellisin asiakas. Takaisin kotona muistuttelen itseäni ruokarytmistä ja siitä kuinka taas olen vain unohtanut syödä kun ei ole mitään missä pitäisi olla. Kokkaan, ja taas jumitun lukemaan kurssikirjan sijaan Christian Greytä. Luovutan, nakkaan piikkimaton sängylle ja ryömin torkkupeiton alle. Mun 20 minuutin päikkärit venyy reiluun tuntiin. Herättelen itseni kahvilla ja tällä kertaa saan luettua pari sivua biokemiaa. Energiapuuskassa vaihdan treenivaatteet päälle ja siirryn alakerran salille hikoilemaan.

Päivän aikana ärsytin itseäni suunnattomasti. Oon ollut reilun viikon Helsingissä takaisin, ja oon jo takas siinä että en saa mitään aikaiseksi. Viimeistään juoksumatolla hölkätessä tajusin, että ei tämä oo sitä. Tää oli mun vapaapäivä. En mä voi olettaa, vaikka se aika hienoa tietenkin olisi, että jaksaisin aina juosta paikasta toiseen ja opiskella väsymättä useamman tunnin joka päivä, kaiken muun ohella.

Mun työt painottuvat viikonlopuille, ja nytkin tein kolmen päivän aikana noin 30 tuntia töitä. Mitä pahaa siinä on, jos mä pidänkin mun vapaapäivän maanantaina viikonlopun sijaan valtavirrasta poiketen? Ei mun mielestä mitään. Toki voisin panostaa tuohon kurssiin enemmän, tehdä pääsykokeiden eteen enemmän, mutta en mä joka paikkaan repeä. Tykkään mun työstä, mutta pitkät, kiireiset päivät vaativat sen verran veroa, ettei niiden jälkeen hirveästi jaksa enää keskittyä. Oon jo kerran vetänyt itseni niin piippuun kaikesta, että siitä saa edelleen kärsiä, ja nyt mun on vaan kuunneltava itseäni enemmän. 

Tänään oli siis hyvä päivä. Viihdyin katsomalla sarjaa, mihin olen koukussa, uppouduin hyvään kirjaan, rentouduin piikkimatolla, nukuin päikkärit, kävin kuntosalilla, ulkoilin, tein kasvohoidon ja illalla katsoin vielä Devious Maidsin telkkarista. Aika loistava vapaapäivä mun mielestä!

"On vain reilua, että muut voivat päättää ettei se ole sen arvoista. Voivat päättää, ettei hän ole sen arvoinen."

"Se ei ole ollenkaan erilaista aluksi. Teette samoja asioita, kuin kaikki muutkin uudet parit: vitsailette, nauratte, juovutte pienistä kosketuksista ja sekunnin liian pitkistä katseista. Hän pussaa kuin olisit ensimmäinen, jota hän pussaa. Se saa sinut valvomaan öitä, mutta hyvällä tavalla. Kaikki on hauskaa ja jännittävää. Hän tekee kaikkensa, jotta se olisi hauskaa. Hän tarvitsee sen olevan hauskaa. Jännittävää. Kevyttä. Hän tietää kääntöpuolen jo liiankin hyvin.

Hän ei säpsähdä, kun joku kysyy hänen perheestään. Hän muistaa tarinan ulkoa vaikka unissaan. Mietit, kuinka usein hän on toistanut saman kaavan. Hänen äänensä ei ikinä värise. Ei ole pienintäkään säröä. Kuvittelet hänet peilin eteen, harjoittelemaan mitä hän sanoo, jos joku kysyy hänen isästään. Mietit, pystyikö hän joskus edes sanomaan niitä sanoja. Tukahtuiko hän omaan suruunsa? Pystytkö olemaan jonkun kanssa, joka on niin varautunut?

Hän kertoo sinulle pienistä hetkistä, jotka eivät tunnu merkitsevän mitään. Hän kertoo sinulle siitä Halloweenista, kun hänen koiransa söi lähes kaikki hänen karkkinsa, mutta ihmeen kaupalla pysyi terveenä. 'Isä pelkäsi niin paljon. Hän nukkui koiran vieressä koko yön, jos meidän olisikin pitänyt viedä se eläinlääkäriin.' Pussaat häntä otsalle, ja hän ohjaa kätesi ympärilleen. Hän ei ikinä pyydä, että pitäisit häntä sylissä. Älä ala-arvioi, kuinka suuri hetki tämä on. Näin hän vähitellen laskee muuriaan, jota on vuodet rakentanut ympärilleen. Näin hän luottaa sinuun. 

Hän ei halua puhua ongelmista. Hän hiipii kun haluaisit hänen kävelevän. Et tajua, miten kukaan niin sisukas, niin täynnä mielipiteitä ja tulta, vaikenee yhteenoton lähetessä. Hän pakenee, kun olit varma että hän taistelisi. Pääset liian lähelle, asiat menevät liian vakavaksi, ja hän pakenee. Hänellä on lenkkarit valmiina.

Tyttö ilman isää ei halua luoda aaltoja, koska on ollut pinnan alla kauemmin kuin haluaisi. Hän ei painosta, vaikka sinä painostaisit ja ihmettelet, miksi hän pelkää tehdä jotain, mitä tahansa, mikä pahoittaisi jonkun mielen. Kysyt, miten hän voi paperilla olla niin rohkea, mutta kasvotusten pelkää avata suutaan. Hän ohittaa aiheen ja puree takaisin sarkasmilla. Hän väheksyy itseään, sanoo olevansa sekaisin, kuin se olisi hänen nimensä. Mietit, että ehkä se on. Ehkä hän ei ikinä ole rehellinen sinulle.

Tässä totuus: ei pitäisi olla yllättävää, että konfliktit saavat hänet ryömimään. Ei pitäisi olla absurdia, että hän on passiivinen, keksii parhaan tavan välttää sanomasta mitään, mikä voisi aiheuttaa kitkaa hänen ja jonkun, kenestä hän välittää, välille. Koska ihmiset voivat häipyä. Ja se on pelottavinta, mitä hän on ikinä oppinut. Jos se ainoa mies, ketä hän ikinä todella tarvitsi, häipyi, kun hän vielä olisi tarvinnut häntä, on vain reilua, että muut voivat päättää ettei se ole sen arvoista.

Voivat päättää, ettei hän ole sen arvoinen.

Mutta sitä ei ole helppo sanoa. Hän ei halua leimaa otsaansa: se, jolla on läheisyysongelma. Se joka pitää sinut matkan päässä. Se, joka etsii jotain täyttämään tyhjiön. Isätön tyttö. Hän ei halua sääliäsi. 

Kun tapailet tyttöä, kenellä ei ole isää, sinun täytyy ymmärtää, ettet tule aina ymmärtämään. Ja jos hän on sen arvoinen, rakasta häntä joka tapauksessa. Ja rakasta häntä täysillä."

Teksti ei ole alunperin mun, se on vaan mun käännös tästä (linkki). Tekstissä puhutaan, millaista on seurustella isättömän kanssa, mutta mä ajattelen sitä kokonaisvaltaisemmin. Millaista on olla sellaisen tytön ystävä, kaveri.

En oo ikinä ajatellut, että olisin tarvinut isää, ja turha sitä on märehtiä kun asiat ovat niin kuin ovat. Mitä jos- on aivan turha ajatus, sillä en voi muuttaa tapahtumien kulkua. Tekstiä ei siis kannata ajatella niin, että kerjäisin nyt jotain sääliä "voivoi kun se nyt on tuollainen" enkä ole ikinä itkenytkään isäni perään. Puhuttiin aiheesta jokin aika sitten äidin kanssa, ja hän sanoi, ettemme minä tai siskoni edes lapsina oikeastaan kaivanneet isäämme. Arkea meille oli se, että olimme vain me kolme.

Aivan varmasti joku urputtaa nyt, että onhan sulla isä. Onhan mulla puhelinnumerokin tallennettuna nimelle "Iskä". Mutta konkreettisesti mun elämässä ei ikinä ole ollut isää. Mun vanhemmat erosivat, kun olin vuoden vanha. Niin kauan kuin muistan, isä on asunut toiselle puolella Suomea. Kävimme siellä koulujen loma-aikoina, yleensä pari kertaa vuodessa. En kuitenkaan muista, että olisimme siltikään ikinä oikeasti viettäneet aikaa isän kanssa, ja voisi sanoa, etten edes tunne häntä. En mä koe, että voisin puhua hänelle mistä vaan, tai että hän olisi valmis säntäämään paikalla kun mulla on hätä.

Kun luin tän tekstin, huomasin tunnistavani itseni liiankin monesta kohtaa. En ole ikinä ajatellut, että olisin tarvinut isää mun elämään, tai olisin jotenkin "vääränlainen" sen takia että mulla on käytännössä vain yksi vanhempi. Se ei ole ikinä haitannut mua, ja äiti onkin mun sankari. Mutta mä en päästä ihmisiä mun elämään tuosta vaan. Mä en luota ihmisiin, mä en usko, kun joku sanoo pysyvänsä siinä, että hän pitäisi sanansa. Mä en halua suututtaa ketään, enkä varsinkaan riidellä kenenkään, kenestä välitän, kanssa. En välttämättä sano silloin sitä mitä ajattelen, vaan puren kieltä ja sanon mitä toinen haluaa kuulla, jotta asia voidaan jättää siihen. Enkä mä kaipaa kenenkään sääliä. Aina oon ollut "minä itse" -ihminen, enkä pyydä apua.

Mutta miten mä voin luottaa kenenkään haluavan pysyä mun vierellä, kun mun oma isäkään ei halua. Se ainoa mies, ketä olisin saattanut elämässäni tähän mennessä tarvita, se kenen olisi pitänyt olla mulle maailman tärkein. Jos hän voi noin vain kävellä mun elämästä ulos, miksei kaikki muutkin voisi. Ja vaikka edelleen käyn siellä kerran pari vuodessa, ne on vain pikaisia viikonloppuja, mitä on pakko tehdä koska niin kuuluu tehdä. Tai ehkä mä naiivisti vain uskon, että jokin voisi joskus muuttua.

Mä varmaan kadun tätä huomenna ja poistan viimeistään viikon päästä, mutta ihan sama, eihän tätä lue kuitenkaan kukaan.

"It's time for that 'New Year New Me' -bullshit"

Ehkä se helpotti, kun myönsin että mulla menee huonosti. Ehkä se helpotti, kun sai purettua ajatuksia tuosta kamalasta sekasotkusta konkreettisempaan muotoon. En tiedä, enkä hirveästi edes välitä, mutta nyt tuntuu hyvältä. Oon iloinen vuoden vaihtumisesta, uusista mahdollisuuksista ja vahvistavista kokemuksista. 

Vuoden vaihde meni mulla rauhallisissa merkeissä. Ulkoilutin kameraa ajautuen yhteen mun lempipaikoista, josta suurin osa tän postauksen kuvista on. Mulla on sieltä varmaan satoja ja taas satoja kuvia, mutta en usko että voin ikinä kyllästyä tuohon läheiseen rantaan. Oon kulkenut siellä polvenkorkuisesta asti (ja varmaan sitäkin pienempänä rattaissa), vuodenaikaan katsomatta oon saattanut istua laiturilla tuntikausia selvittämässä ajatuksia ja miettimässä elämää. Plussana sieltä myös näkee auringonlaskut parhaiten. Myöhemmin käytiin kaverin kanssa leffassa katsomassa Exodus, ei ollut mun mielestä mitenkään erityisen sykähdyttävä mutta kyllä sen katto. Sen jälkeen korkattiin vielä Oulun Pataässä. Myöhäisilta meni kotona homejuustoa mättäen, keskiyöllä raketteja katsoen ja sain pari kelpo räpsyäkin niistä. Niin ja valoinhan mä tinatkin, ennustin että musta tulee muumimamma. Who knows, ehkä mä lähdenkin Naantaliin kesäksi.

En yleensä tee mitään sen suurempia uuden vuoden lupauksia, paitsi mitä näitä nyt on, oo parempi ihminen, laihduta ja rupea urheiluhulluksi. Tällä kertaa oon miettinyt jotain tavoitteita ja muutoksia, mitkä haluan saavuttaa tänä vuonna. 

Aion kokeilla jotain ensimmäistä kertaa. Siis jotain ihan uutta, ei mitään että leivonpas ensimmäistä kertaa tätä kakkua, vaan jotain ihan oikeasti uutta, mitä en ole ikinä tehnyt. 

Aion matkustaa jonnekin, missä en ole ennen ollut. Oli se sitten Suomen sisällä, tai toivon mukaan jossain kauempana.

Aion opetella olemaan välittämättä muiden mielipiteistä.

Pyrin pois mun perfektionismistä, aina ei tarvitse olla täydellinen. Opettelen epäonnistumaan. (nykyään sentään osaan jo hävitä, pienenä sekin meni itkupotkuhuudoksi)

Aion karsia mun elämästä pois asioita, jotka aiheuttaa mulle ylimääräistä stressiä, ahdistusta tai masennusta. Oli ne sitten ihmisiä, tapoja, esineitä. 

Aion elää itteäni varten, en miellyttääkseni muita. (sori vaan, eiköhän nyt oo munkin vuoro olla itsekäs) 

Ja aion olla iloinen, onnellinen ja opetella rakastaan itteäni. 

(Inspistä juttuun sain täältä)