Löysin jotain minkä kadotin kauan sitten.

Haaveet. Unelmat, unelmoida, kuvitella, toivoa.

Maailmanluokan pessimistinä ja vittumaisena ihmisenä, uskallan väittää, että jokaisella on haaveita, kaikki haaveilevat. Jopa minä. Toissapäivänä kerroin ventovieraalle, minua muutaman vuoden vanhemmalle henkilölle, että haen eläinlääkikseen, mutta tähän mennessä se on kaatunut siihen, että en tajua fysiikkaa. En sanonut, etten olisi viitsinyt yrittää, vaan että se ihan oikeasti menee mun ymmärryksen yli ja vauhdilla. Ainoa aine, minkä suhteen luovutin jo lukiossa, kun tunnit menivät käsityksen suhteen samalla tasolla, kuin jos opettaja olisi puhunut venäjää. Mitä mä saan vastaukseksi? "No jos haluaa tarpeeksi paljon, niin kyllä sitä varmasti alkaa tajuamaan."

Anteeksi mitä. Myönnän, olisin voinut tehdä jotain enemmän, olisin voinut kahlata sen pitkän fysiikan läpi vitosilla ja kutosilla, olisin voinut hankkia tuutorin, olisin voinut maksaa sen pari tonnia valmennuskurssista jo aikaisemmin. Mutta mitä tää ihminen, jonka olin nähnyt ensimmäisen kerran ehkä tunti sitten, on sanomaan mulle sitä, että ehkä mä en vain halua tarpeeksi. No mr. Einstein, jos se on niin helppoa niin näytä toki miten lääkikseen kävellään sisään pelkällä halulla. Kyseistä muusikonretkua sen enempää haukkumatta (muutoin hän oli kyllä mukavaa juttuseuraa) en jaksa ihmisiä, jotka kokevat olevansa päteviä sanomaan jotain vastaavaa. Jos se olisi halusta kiinni, olisin ollut kyseisessä koulussa jo pari vuotta. Ainoa asia, mitä oon varmasti halunnut viimeiset kymmenen vuotta. Jos asiat tapahtuisivat tahdon voimalla, luuletteko että asuisin pienessä solussa laitakylillä? Tai että miettisin mistä kerään parin kuun vuokrarahat? I don't think so.

No mutta nyt menin vähän hakoteille. Tai en oikeastaan. Jokainen meistä haaveilee eri asioista, enkä halua yhtään vähätellä positiivisen ajattelun voimaa, mutta ei ne asiat itsestään tapahdu. En ehkä oo paras ihminen sanomaan tähän yhtään mitään, enhän mä oo viimeseen kahteenkymmeneen vuoteen tehny oikein mitään ihmeellistä. Pointti se, että olipa ne meidän haaveet isoja tai pieniä, ne on mahdollisia ja toteutettavissa olevia, jos haluaa tarpeeksi ja tekee töitä haluamansa eteen.

Kirjoitan jo ihan sekavia enkä oikein edes löydä sitä punaista lankaa tähän. No, don't mind about me, liian monta kuppia kahvia ja hieman vääristynyt vuorokausirytmi ei näköjään oo mun juttu.

"Nyt hihnalle laukku / Ja viimeinen kuppi naamaan"

Hellurei ja hellät tunteet!

Mihin tää kaikki aika on mennyt? Tuntuu kuin joku olisi varastanut multa viimeiset kolme päivää, nyt on jo torstai, mitä ihmettä. Tänään valuin ylös sängystä kahdeksan maissa, sillä oltiin sovittu kuvausprokkista kaverin kanssa kymmeneltä keskustassa. Kaveri kaipaili itsestään vähän virallisempia kuvia, ja tottakai lupauduin auttamaan, enhän ole pitkään aikaan päässyt ihmisiä kuvailemaan joten tää oli kivaa vaihtelua mullekin.

Mutta miksi mua hirvittää se tosiasia, että nyt on torstai? Se tarkoittaa sitä, että huomenna ja perjantai, ja minä ja työkaveri suunnataan kentälle ja karataan Berliiniin. Oon koko ajan ajatellut, että tähänkin matkaan on vaikka kuin paljon aikaa, niin se on jo huomenna. Mitä?! Oon aivan varma että unohdan suurinpiirtein kaikki sukat kotiin, sillä pakkaaminen on sujunut vähän liian kivuttomasti. Ja miettikää, matkaan on vähän reilu 24h ja mä oon melkolailla jo pakannut. Edelleen, mitä täällä tapahtuu? Jokainen mut tunteva tietää, että oon aika krooninen myöhästelijä ja muutenkin myöhäisherääjä asiassa kuin asiassa. Totta puhuen, en olisi hämmentynyt vaikka olisin kaivellut matkalaukkua esille vasta huomisaamuna, kun meno kentälle on jo ennen kahta. Yleensä multa jotain aina unohtuukin, mutta periaatteella "sitä mitä ei ole, ei tarvi" on pärjännyt aika hyvin. Ja loppupeleissä, kuinka paljon tavaraa neljän päivän kaupunkilomalle edes tarvitsee? Muutenkin, niin paljon kun mä matkustamista rakastankin, pakkaaminen on yks mun inhokkiasioista. Tälläkin hetkellä musta tuntuu, että mulla on ihan vääränlaisia vaatteita mukana, jotenkin vaikeaa pakata kun sinne on luvattu jopa 10C lämmintä ja täällä hiihtää edelleen villapaita päällä päivästä toiseen. Ajattelin nakittaa kaverin ottaan musta jotain asukuvien tapaista, mutta ihan peruskamaa on lähössä mukaan, joten tuskin mitään ihmeellisyyksiä tiedossa.

Okei, mutta nyt tämä on taas tämmöistä liibalaabaa, joten taian laittaa Sinkut pyörimään ja tekaista muutamat ennakkotehtävät ennen kuin alan käymään noita varmaan paria sataa kuvaa läpi. Palaillaan asiaan toivottavasti ensi viikolla matkakuvien parissa!

Näkymätön tyttö

Olipa kerran tyttö. Tyttö asui pienessä kommuunissa suuressa kaupungissa, aivan kaupungin rajalla, lähestulkoon muualla. Tyttö oli kolme päivää vain maannut peiton alla piilossa, kolme päivää liikkunut oikeastaan vain jääkaapille ja vessaan. Ainoa viesti oli, "tuutko huomenna töihin?"

Tyttö mietti, että mitä jos hän vain katoaisi. Yhtäkkiä häntä ei olisikaan. Kommuuniin jäisi vain kaksi muuta, mutta pian hänen huoneessaan asuisi joku toinen. Töihin pitäisi saada tuuraaja, mutta kukaan ei ole korvaamaton. Koulussa hän ei oikeastaan edes käynyt, joten siitä ei tarvinnut kantaa huolta. Tyttö pohti, mitä tapahtuisi, jos hän katoaisi. Tuskin mitään suurempaa, olihan hän valmiiksi jo melkein näkymätön.

Kun on tytön vuoro esiintyä, hänen kaverinsa katoavat eri suuntiin, eikä hän voi suuttua. Tytön on vain pärjättävä, tuomitsevien ulkopuolisten silmien edessä. Kun tytön kaverit esiintyvät, hän istuu ja katsoo silmät kaivaten. "Osaisinpa minäkin", tyttö ajattelee. Kun tyttö haluaisi kertoa hauskan tarinan naisesta, johon lähestulkoon törmäsi, on silmäpeli nurkkapöydän pojan kanssa tärkeämpää.

Mutta tyttö yrittää. Hän tosissaan yrittää olla sosiaalinen ja näkyvä. Hän kirjoittaa viestin kaverilleen ja painaa lähetä. Vastaus on aina luokkaa, "joo", "ok", "heh". Tytölle selviää, että se, kenen piti haluta tuntea hänet, oikeasti tuntea hänet sydänjuuriaan myöten, päästä varpaisiin, halusikin vain hyötyä tytöstä.

Pian tyttö väsyy yrittämään. Tyttöä ei vain enää kiinnosta, ja tyttö hautautuu peiton alle kolmeksi päiväksi. Tyttö miettii katoamistaan. Tottakai se pieni perhe, suuren välimatkan päässä, kaipaisi häntä. Tottakai. Mutta heidän lisäkseen, ehkä kaksi ihmistä ihmettelisi, minne tyttö on mennyt. Sitten he kohauttaisivat olkapäitään, ja jatkaisivat elämäänsä ihan tavalliseen tapaan. Heräisivät aamulla, menisivät kouluun ja töihin, nauraisivat ystäviensä kanssa kahviloissa.

Tyttö ei enää yritä. Jos ketään ei kiinnosta, miksi häntäkään kiinnostaisi. Hän päättää olla näkymätön tyttö. Herätessään tyttö kuitenkin hymyilee, hipsii varpaisillaan suihkuun ja varoo herättämästä muita. Hän saattaa jopa laulaa suihkussa. Kuinka hienoa on olla näkymätön tyttö. Voit tehdä ihan mitä vain, sillä kukaan ei välitä kuitenkaan. Voit painua kasaan ja pyydellä anteeksi, tai voit laulaa kovemmin kuin kukaan ja nauraa äänekkäämmin kuin yksikään toinen, sillä ei niitä kiinnosta kuitenkaan.

On helvetin hienoa olla näkymätön tyttö.

I'll do what it takes to make this fly

Heipparallaa tyypit! 

Kohta on jo helmikuun puoliväli, mihin tää aika on mennyt? Mulla on viimeiset luennot tällä viikolla, sitten tavallaan muutama viikko "vapaata" jonka jälkeen valmennuskurssia loppukevät. Ja kaikkea kivaa tähän ehtii mahtua. 

Tällä hetkellä istun viltin alla sohvalla ja Sinkkuelämän eka tuottis pyörii taustalla. Jouduin jäämään maanantaina saikulle töistä, kun tuntui että pää räjähtää ja oonkin käyttänyt pienen sademetsän verran nessuja tässä parin päivän aikana. Eilinen kului tiukasti peiton alla, skippasin ihan suosiolla luennon ja torkuin suunnilleen koko päivän. Katsoin leffoja, join teetä ja söin jäätelöä (pettämätön combo). Eilisen täyslepo näyttikin toimivan, sillä tänään on jo huomattavasti parempi olo vaikka taidan joutua perumaan myös huomisen työvuoron, keittiöön kun ei viitsi mennä niisteleen. Viikonloppuna oon toivon mukaan taas iskussa ja pääsen kerryttään mun matkakassaa. 

Hirveästi olisi kaikkea mitä tekisi mieli tehdä ja mitä pitäisi tehdä, mutta yritän pysytellä sängyn pohjalla vielä tän päivän, että pääsisin huomenna edes luennolle. Mulla on tosiaan enää huomenna ja perjantaina luennot, jonka jälkeen itseopiskeluviikko ja seuraavalla viikolla viimeinen tentti. Sen jälkeen mun kemistin ura oli siinä. Oon tavallaan innoissani ja kauhuissani samaan aikaan, mutta ei tää voi olla muuta kuin hyvä juttu, kun miettii mun motivaatiota opiskeluun viime aikoina. Mulla on ollut kuusi kurssia viime lukukaudella, joista kolme hylättyä, eikä tämä mun seitsemäskään kurssi välttämättä erityisen hyvin mene viime aikojen lukuintoa miettien. 

No mutta asiasta kukkaruukuun, oon vähän vihjaillut ulkomaille menosta, ja niitä matkoja on itse asiassa parikin tässä tuloillaan. Sain ihan mielettömät tarjoukset, joista ei yksinkertaisesti voinut kieltäytyä. Ensi viikolla meen parin työkaverin kanssa neljäksi päiväksi Berliiniin, ja maaliskuussa viikoksi Kyproksen lämpöön. Osalle se on golfmatka, mutta mulle se on ehdottomasti rentoutumisreissu juuri sopivasti ennen valmennuskurssin alkua. Näiden lisäksi Elisan kanssa etsitään just sopivan hintaisia lentoja Lontooseen, missä ois tarkoitus tuhlata neljästä viiteen päivää huhtikuussa. Oon vitsaillut, että elän loppuvuoden riisillä kun muuhun ei oo varaa parin isomman rahareiän vuoksi, ja näillä näkymin ei oo kaukana tuokaan kuvitelma :D No mutta vaikka oonkin kyyninen realisti, niin uskon että kaikki kyllä järjestyy ja raha-asioista selviää aina. 

Mitä muuta mulle kuuluu? Töitä. Paljon töitä, mutta toisaalta oon viimeinkin saanut sitä lisävastuuta mitä pyysin, ja siellä menee hyvin. Oon tutustunut paljon paremmin duunikavereihin ja aika loistavien ihmisten kanssa saan olla tekemisissä. Kesätyöpaikkakin on jo hoidettuna, kerrankin oon ajoissa asian kanssa. Ainakin kesäkuukausien ajan mua näkee taas samassa paikassa kuin viime vuonna, todennäköisesti jo huhti-toukokuusta lähtien. Ainiin. Hylkäsin sen asunnon. Se ei tuntunut omalta, ja haaveissa olisikin muuttaa keskustan tuntumaan loppukesästä/syksyllä. Ja jos opiskelupaikka jää saamatta ja kämppä lähtee alta, on mulle jo yhtä sohvapaikkaa tarjottu Helsingistä, että tuskin mun sillan alle tarvii muuttaa tai paeta takaisin äidin luo. 

Nyt taidan keittää vaan lisää teetä, ja vaihtaa toisen levyn Sinkkuelämää pyörimään. Yritän saada jotain kirjoitettua ennen Berliiniä, mutta viimeistään reissusta tulee taas asiaa. Mulla tuli yksi päivä hirveästi postausideoita mieleen, katson saisinko niistä raavittua jotain kasaan. Ja aina saa ehdotella jos on jotain minkä tyyppistä tai mistä aiheesta haluaisi lukea! :) 

Kuvituksena tällä kertaa pari räpsyä tosta meidän parvekkeelta.