We all need that person who can be true to you

Mä sain eilen töissä aika hämmästyneen katseen työkaverilta, kun sanoin etten ole menossa isäni siskon hautajaisiin. Mutta siis, isäni siskon, ei mun tädin. Oon aina asunut äidin kanssa, ja mun perhe onkin äiti ja Elisa. Seuraavana siihen laskisin kuuluvaksi äidin puolen sukua, papan, tädin, enon perheineen. Mutta en isän sukua. En ole ikinä tuntenut kunnolla isän puoleista sukua, en tunne edes mun sisaruksia niin hyvin kuin voisi olettaa, velipuolen kanssa ei olla oikeastaan ikinä pahemmin oltu yhteyksissä. Välillä mä kadehdin mun kaveria, joka on erittäin läheinen serkkujensa, ja muunkin suvun, kanssa. Mullahan on jotain neljäkymmentä serkkua, joista yhden kanssa olen tekemisissä. Mun isällä on ollut ~10 sisarusta, joista osaan nimetä ehkä kolme.

Toisaalta tuntuu pahalta, etten lähtenyt hautajaisiin. Toisaalta, en muista oonko ikinä edes nähnyt kyseistä henkilöä. Saati jutellut hänen kanssaan. Ja tiedän, mitä siitä olisi tullut, jos olisin mennyt sinne. Kiusallisia juttuhetkiä ihmisten kanssa, jotka mun pitäisi tuntea. Kehoituksia tulla käymään, mennä ihmisten luo jotka hädin tuskin tunnistan. Toisaalta olisin saattanut nähdä mun sisaruksia.

Mun perhe riittää mulle kyllä ihan hyvin. Välillä vaan tuntuu, että olisi kiva tuntea toisenkin puolen sukua, edes vähän.

Kuvat on alkuviikosta Suonenjoella kuvattuja, kun oltiin käymässä Hannan mummolassa.

I've had you so many times but somehow I want more

Oon nukkunut tänä yönä ehkä kolme tuntia, mutta joku varasti mun unihiekat. Kokeilin peiton kanssa, ilman peittoa, oikeinpäin, pää jalkopäässä, sohvalla, lattialla, mutta ei vaan onnistu. Mikäs siis parempi aika kirjoitella jotain tännekin. En tiedä mistä tää johtuu, pari päivää sitten sama tapahtui neljän tunnin unien jälkeen kun piti herätä aamuksi töihin. Ei kiva. Oisko siitä, kun kaikki paikat edelleen jumissa ja pitäisi varmaan etsiä jostain joku kiva opiskelijabudjetin huomioiva hieroja, vai hoitamattomista asioista ja epäselvistä suunnitelmista johtuvasta stressista. Who knows.

Mua kerran kiellettiin kirjoittamasta enää hämmentäviä blogitekstejä, mutta musta tuntuu etten muuta osaakaan. Tai ainakaan, että näissä mitään punaista lankaa olisi. Juuri nyt fiilistelen spotifyn soittolistaa, mitä kuulin ensimmäisen kerran kun olin kaverin mukana tatuoijalla. Latasin itselleni eilen vähän tiëstoa, david guettaa ja vastaavaa lenkkimusiikiksi, etsin countrylistoja ja uusia akustisia biisejä kuunneltavaksi. Voisiko sekavampaa musiikkimakua olla. Ehkä vähän sama mun vaatekaapin kanssa, ei mulla ole mitään yhtä tyyliä (tai niinkuin Elisa sanois, mun tyyli on jotain todella outoa) Toisaalta viihdyn parhaiten farkuissa ja rennossa paidassa, toisaalta ihailen tyttömäisiä vaatteita ja yritän opetella kulkemaan hame päällä arkenakin. Kuolaan merkkilaukkuja, mutta jos sellaisen omistaisin, en tiedä tulisiko sille kuitenkaan käyttöä niin paljon (tai sitten en vain uskaltaisi käyttää sitä missään, ettei siihen tulisi mitään kolhuja)

Oon puhunut joidenkin kanssa aika paljon nyt siitä, mihin sitä rahansa haluaa laittaa. Toiset ostavat niitä merkkilaukkuja, laittavat autoon monen sadan poppivehkeet tai shoppailevat vaatekaappinsa täyteen. Mä en ole niitä ihmisiä. Joo, tykkään kyllä vaatteista ja olisi ihan kiva omistaa vähän laajempi vaatekaappi, mutta toisaalta aina niitä ostellessa tulee ajatus, tarvinko mä tätä oikeasti. Mä haluan käyttää rahani elämiseen, ja elämyksiin. Mä haluan tuhlata rahani lentofirmoille ja halpamatkoille, pieniin hotelleihin ja erilaisiin bussilippuihin. Jotkut sanovat, että matkustellessa rahaa menee ihan turhaan, eikä siitä jää mitään käteen. Kyllä jää. Muistoja, kokemuksia, elämyksiä. Samalla sitä ripottelee itseään vähän joka puolelle. Itse ainakin olen jättänyt palan sydämestäni Tansaniaan ja toisen Lontooseen.

Enhän mä varsinaisesti ole paljoa matkustanut, joten mikä mä oon sanomaan. Sitä mä kuitenkin haluan tehdä, ja olen aina halunnut. En muista, milloin en olisi tahtonut käydä New Yorkissa, Australiassa tai Dubrovnikissa. Muistan, kuinka 10-vuotiaana selasin EF:n esitettä ja haaveilin kielimatkasta Briteissä. Viikonloppureissu Tukholmaan tai Tallinnaan kuulostaa siltä, mikä olisi ihana toteuttaa vaikka äidin kanssa. Kaupunkiloma keski-Euroopassa olisi paras tyttöreissu mitä voisi tehdä. Tai rantaloma Italian Apuliaan.

Oon menettänyt tähän hätään jo yhden henkireiän, pakokeinon, ainakin välillisesti, kun ratsastuksen harrastaminen ei vain onnistu täällä tälle erää. Oon tajunnut kuitenkin matkustelun olevan mun toinen henkireikä. Oon aina rakastanut kesällä Porvoon vanhassa kaupungissa kiertämistä, Mäntsälässä makoilua ja perhereissuja Rokualle. Lukiossa toteutuneet Latvian ja Tansanian reissut on hienoimpia lukiomuistoja mitä mulla on. Peittoaa vaikka wanhat mennen tullen. Äitikin on mulle sanonut, että kerta tahdon matkustella, ja mulla on siihen mahdollisuus, niin antaa mennä vaan. Mua ei täällä Suomessa niin lujaa kuitenkaan pidättele mikään, etten pystyisi täältä poistumaan. Salaa toivon, että en pääsisi täällä eläinlääkikseen, vaan pääsisin Ruotsiin opiskelemaan. Tottakai siinä tulee paljon vaikeita käytännönasioita hoidettaviksi, toinen kieli mitä en niin hyvin osaa ja kaikkea muuta, mutta yksi kohta mun bucket listillä on ulkomailla asuminen, vaikka opiskellen tai töitä tehden.

Okei, helpompaa tietenkin on jos nyt pääsisin täällä tuonne kouluun. Silloin opiskelijavaihto tai työharjoittelu ulkomailla olisi todennäköisiä vaihtoehtoja. Nyt kuitenkin  tahdon nähdä ja kokea niin paljon kuin voin. Tänä vuonna oon päässyt jo näkemään Lontoon pikaisesti, tarkoitus olisi lähteä Italiaan alkusyksystä, Hennojen kanssa tuli pieni maininta kaupunkilomasta jonnekin päin Eurooppaa (tää nyt oli vaan puheita, mutta kyllä niidenkin päät vielä kääntyy tähän) äidin kanssa oli puhe lähteä keväällä uudestaan Lontooseen ja Elisan kanssa puhuttiin tammikuussa toteutettavasta lomasta jonnekin lämpimään. Ajankohtaa Elisa perusteli sillä, että sen lisäksi että on kylmää ja pimeää, veronpalautukset on just tulleet. Mä saan veronpalautuksia ehkä neljäkymppiä. Mutta ei se mitään, I'm in.

50 Shades of Grey

Ei, en aio kertoa teille E.L. Jamesin kirjoista tai tulevasta leffasta, vaan elämästä. Miten ajatellaan, että monet asiat ovat niin mustavalkoisia. Kun olet yhtä asiaa, et voi olla toista. Usein ihmiset eivät vain halua nähdä asioiden muitakin puolia, vaan pidetään pää siinä, että oma kanta on se oikea. Jos joku väittää vastaan, sanotaan aina jokin vastaväite ja vedetään omia johtopäätöksiä pienimmistäkin ilmeistä ja eleistä, saati puherytmistä. (Luvassa on sitten kärjistelyä ja yleistystä, joten kaivakaa ne hernemaissipaprikat jo valmiiksi esille sieraimiin tungettaviksi)

Tänään mulla oli jotenkin aivan helvetillinen päivä. Nukuin liian pitkään, enkä saanut ennen töitä enää aikaiseksi oikein mitään. Töissä ehkä normaalia kiireisempi ilta, tuntui että kaikki oli huonosti (itse illassa ei sinällään kyllä mitään vikaa). Yhdessä välissä olo romahti yhtäkkiä aivan paskaksi, hermostuin kun en löytänyt jotain pöytänumeroita, unohtelin minne olin viemässä ruokia (onneksi mitään mokaa ei sinällään tullut), ja välillä en uskaltanut ottaa kahta lautasta enempää käsiin, kun tuntui etten jaksa kannatella edes yhtä kun kädet tärisivät. Työkaveri taisi huomatakin pahan oloni, ja käski pitämään taukoa. Istahdin hetkeksi alas, ja tuntui että purskahdan kohta itkuun. Jotenkin olin aivan romuna. Ei mitään tietoa mistä tämä tuli, kuitenkaan ei varsinaisesti mitään ole tapahtunut, en ollut mitenkään erityisen väsynyt tai mitään. Ehkä siinä kiireessä puski päälle vain kaikki ahdistus tulevasta vuodesta. Takaisin kouluun, mistä en tahdo valmistua. Paluu siihen stressiin, mikä tulee, kun ei tunne tekevänsä riittävästi töitä muihin verrastessa, vaikka tasapainottelee parhaansa mukaan opiskelun, töiden, perheen, kavereiden, kodin ja kaiken muun välillä. No, toisaalta odotan luentosalien penkkien kuluttamista, ehkä tämä vuosi sujuu vähän paremmin kuin edellinen. 

Muutaman kaverin kanssa ollaan juteltu viime päivinä aika paljonkin kaikenlaisista yleistyksistä ja normeista, siitä mikä on oikein ja mikä ei ja millainen ihminen on kunnon ihminen. Pitää käydä kouluja, hankkia työ ja perhe, olla aktiivinen, fiksu, kaunis ja hauska. Jos olet sinkku, sulle tullaan voivottelemaan, että kyllä sä vielä löydät sen oikean. Entä jos sitä ei olekaan? Entä jos on omasta valinnastaan sinkku? Mitä jos ihminen tajuaa olevansa onnellisempi yksin? Pitäisikö silti etsiä itselleen toista puoliskoa, ihan vain siksi, koska se on oikein. Usein myös ajatellaan, että tulisi olla optimisti ja positiivinen, tai muuten olet jollain tapaa huonompi ihminen. Eli koska olen perfektionisti-(osin)pessimisti, niin olen huonompi kuin ne, jotka jaksavat uskoa onnellisiin loppuihin ja romanttisiin komedioihin. On huono asia, että olen tarkka asioistani ja pidän langat käsissäni. Koska olen perfectionisti, olen siis tylsä, tavallinen, en kykene irtiottoihin vaan tarvitsen jonkun muun vetämään minut hauskanpitoon, koska enhän sitä itse osaa. Kuulin vasta, että tuun varmasti pärjäämään kun olen niin järkevä, muistan ostaa vessapaperit enkä tuhlaa viimeisiä rahojani johonkin paitaan. Mutta mitä sitten, että tulen pärjäämään ehkä taloudellisesti, pärjäänkö sitten huonommin elämässä, koska en ole niin heittäytyvä? Eikö elämässä voi pärjätä kaikilla osa-alueilla hyvin, vaikka jokin puoli ilmenisi vahvemmin. Ovatko ihmiset siis vain sitä, mitä päälle päin näkyy ja mitä kaikille kerrotaan? 

Monia luonteenpiirteitä ja tapoja luokitellaan myös hyviksi ja huonoiksi. Unohdetaan kaikki ne harmaan sävyt, mitä siinä välissä on. Kaverin kanssa jutellessa ajauduttiin aiheeseen, että sanoin hänen olevan vähän kyllä drama-queen, ja hän sitten otti siitä vähän nokkiinsa. Se, että on drama-queen, ei tarkoita että se olisi huono asia. Vaikka itse ruukaankin pitää asiat itselläni, en halua järjestää kohtausta tai rikkoa lautasia riidan päätteeksi, ei se tarkoita, että se olisi väärin jos joku muu tekee toisin. Se, että on avoin, näyttää tunteensa vahvasti niin hyvässä kuin huonossa, ei ole huono juttu. Liika on tietenkin liikaa, se että yrittää esittää Shakespearen kaltaista draamaa kun kynsi katkeaa tai täydessä vaatekaapissa ei ole yhtään istuvaa paitaa, menee jo hieman yli. 

Kuten sanottu, mä olen perfektionisti, toisinaan pessimisti, mutta toisinaan myös hieman optimisti. Mä olen kyyninen, uskon karmaan ja alkuräjähdykseen, sekä toivon onnellisten loppujen tapahtuvan. Mä olen myös paljon muuta. Mulle on sanottu, etten ole tarpeeksi kiva jotta minuun viitsisi tutustua, mutta mulle on myös sanottu että musta näki heti, että olen mukava tyyppi, huumorintajuinen ja iloinen. Toisille olen vain se mustavalkoinen olento, joka näkyy ulospäin ja josta puhutaan, mutta toiset, ne jotka oikeasti merkitsevät, viitsivät katsoa vähän pidempään silmiin, lukevat lauseita rivien välistä ja etsivät kaikki ne harmaan sävyt unohtaen pinnalla olevat seepraraidat. 

Ja se on ihan okei. 

_________________________________________________________________________________

Ulkoasu tulee muuttumaan tässä pikkuhiljaa, älkää siis välittäkö kun se nyt välillä on vähän mitä on :)