Who cares?

Oon jo aika pitkään pohtinut ihmisten suhtautumista muihin ihmisiin, sitä mikä ketäkin kiinnostaa ja miksi. Ja oon tehnyt aika huolestuttaviakin havaintoja. Toisaalta positiivisia, mutta toisaalta välillä tulee mietittyä että mikä meissä on vikana.

En mä kehtaa käydä kuntosalilla/ryhmäliikuntatunneilla kun en osaa, muut kuitenkin vain mulkoilee. Ihan oikeasti. Oon ite käyttänyt tätä samaa tekosyytä aivan liian monta kertaa, mutta oon myös huomannut, että ketään ei oikeasti kiinnosta. Siinä vaiheessa, jos joku ehtii salilla tai ryhmätunneilla miettimään saati kommentoimaan toisen tekemisiä ja osaamista, niin kyttääjä voi katsoa ihan omaa napaansa. Ei sitä itsekään, kun keskittyy omaan suoritukseensa ja vaikkei keskittyisikään, kyttää mitä muut tekee. Jos jollain on aikaa miettiä toisen suoritusta, voin sanoa suoraa, että silloin hän ei itse todellakaan tee kunnolla.

Vähän samaa voisi sanoa pukeutumisesta. Niin kuin olen joskus aikaisemminkin sanonut, Helsingissä pystyn paljon vapaammin olemaan oma itseni, ja pukeutumaan juuri niin kuin haluan. Aina löytyy joku, joka pukeutuu hienommin, huonommin, erilaisemmin, erikoisemmin, värikkäämmin tai värittömämmin kuin itse. Eikä ketään ole kiinnostanut, olenko mennyt luennolle farkut jalassa vai mekko päällä, kauluspaidassa vai collegessa. Jokaisen tulisi oikeasti pukeutua niin kuin hyvältä tuntuu. Uskon, että esimerkiksi Oulussa sama teoria pätee. Okei, pienemmät on piirit, mutta ei munkaan luentokaverit hirveästi vaihtele. Eikä ketään todellakaan kiinnosta. Sama pätee siihen, onko hiukset aina laitettuna tai naama meikattuna. Aika useana aamuna on tullut juostua bussiin lähes suoraa sängystä, ilman meikkiä, hiukset sotkunutturalla. Eikä kukaan ole kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Kerran oltiin Hannan kanssa Itiksessä kahvilla (heheh vain kerranhan me ollaan kahvilla käyty..) ja jotain höpöteltiin ja naurettiin, ja jostain tuli idea hassutella keskellä ostoskeskusta (liittyi siis johonkin puheenaiheeseen). Istuttiin keskellä käytävää, avonaisessa Fazerin kahvilassa, ja heiluteltiin käsiä pään yläpuolella, eikä mitenkään huomaamattomasti. Kukaan, siis kirjaimellisesti kukaan, ei edes kääntänyt päätään. Ei yksikään täyden kahvilan asiakkaista, saati ohikulkevista shoppailijoista. Kukaan ei katsonut meitä, että mitä hulluja noi on. Kukaan ei naurahtanut, että onpa tytöillä siinä hauskaa. Kukaan ei moittinut, että tuommoisia teinejä taas. Ketään ei kiinnostanut, mitä me siellä tehdään, vaan kaikki olivat omissa kuplissaan. Samaa ollaan tän jälkeen testattu muuallakin, eikä ketään oikeasti ole kiinnostanut yhtään. Pari päivää sitten bussissa tosin saatiin muutamat naurukohtaukset aiheutettua kanssamatkustajille, kun harjoitettiin kyseistä elettä ja saatettiin suhteellisen kovaäänisesti kommentoida Timo Soinin kantaa homoavioliittoon. Mutta saatiin ihmisiä hymyilemään ja iloisemmalle tuulelle, niin en nyt tiedä miten huono juttu se voi olla.

Jokin aika sitten uskaltauduin yksin kahvilaan. Mulla on oikeastaan aina ollut ongelmia syödä julkisesti, jos muut eivät syö. Esimerkiksi juhlissa, missä kaikki ovat kakkulautanen nenän alla, mulla ei ole ongelmaa, mutta jos olen yksin syömässä niin musta tuntuu että kaikki ympärillä olevat kyttäävät ja tuomitsevat. Nykyisin esimerkiksi koululla pystyn menemään ihan hyvin yksin syömään, mutta sekin on sitten että syön vain pikaisesti ja lähden pois. No, aiheeseen palatakseni. Olin siis yksin kahvilassa, tilasin latten ja pienen joululeivoksen. Istuuduin täydessä kahvilassa pöydän ääreen, yksin. Alkuun tuntui, että viereisen pöydän naurava pariskunta nauroi mulle. Kuinka säälittävä tyttö. Mutta pikkuhiljaa helpottui, kun katselin ympärilleni. Siellä oli pariskuntia, kavereita, äitejä tyttärineen. Jossain vaiheessa viereiseen pöytään tuli mies läppärin ja kahvikupin kanssa. Kaikki keskittyivät omiin keskusteluihinsa. Muutkin söivät leivoksia. Avasin kirjan, rentouduin, hörppäsin lattea ja maistoin mustaherukkamoussea leivoksen päältä. Pitkästä aikaa olin aidosti hyvällä tuulella ja tyytyväinen. Ketään ei oikeasti kiinnosta niin paljon, että alkaisi tuomitsemaan ventovierasta, tai tuttua ihmistä, jostain niin pienestä asiasta.

Mutta.

Olin viime viikonloppuna baarissa Helsingin keskustassa juhlimassa kaverini synttäreitä. Siellä näimme, kuinka eräs mies ahdisteli nuorta naista. He olivat tanssineet jo jonkin aikaa hyvillä mielin, mutta mies alkoi lähennellä ja vaikka nainen selvästi oli kiusaantunut ja yritti työntää miestä pois, tämä suuteli häntä väkisin. Katsottiin kavereiden kanssa sitä tyrmistyneinä, kun kukaan muu ei reagoinut mitenkään. Miehen kaverit katsoivat vierestä, ja pitivät tilannetta hauskana. Oli niin lähellä, etten mennyt itse väliin, mutta mies oli sen näköinen että parhaassa tapauksessa olisin saanut turpaani. Yritettiin nähdä lähettyviltä baarin työntekijöitä, joille ilmoittaa kyseisen miehen käytöksestä, mutta ketään ei näkynyt. Onneksi tyttö pääsi lähtemään siitä, vaikka mies yrittikin häntä estää. Samanlainen tilanne on käynyt ennenkin, kaverilleni meidän ollessa kahdestaan liikenteessä. Törkeintä on, kuinka kukaan muu tilanteen nähnyt ei reagoinut mitenkään, ja miehet selvästi pitivät käyttäytymistään oikeutettuna. No mua nyt vähän panettaa, eikö se ole selvää että nainen on sitten mukana jutussa? Joo, enhän itsekään tehnyt kuvailemassani tilanteessa mitään, mutta jos tyttö ei olisi siitä silloin päässyt lähtemään, olisin mennyt sen mustan silmän uhallakin kyllä väliin, tai ainakin lähtenyt kiireellä hakemaan narikasta portsaria. Ja kaverini kanssa ollaan sanottu täysin tuntemattomille tytöille, jotka liikkuivat kaveriani ahdistelleen miehen seurassa, että kai he tietävät millainen mies kyseessä.

Mun mielestä on aika huolestuttavaa, että on uutisoimisen arvoista, kun joku auttaa humalaisen kotiinsa tai rupattelee vanhan mummon kanssa bussipysäkillä. Sen pitäisi olla itsestään selvyys, että autetaan kaatunutta pyöräilijää, herätellään sammunutta ja kysytään onko jokin vialla, jos näyttää siltä että on. Tiedän, että se on vaikeaa mutta silti. Eräs aamu näin bussissa kyyneleitä nieleskelevän, vähän minua ehkä nuoremman tytön. Mieli teki käydä kysymässä, että onko kaikki hyvin, mutta en uskaltanut. Olisihan se ollut ehkä vähän outoa, että täysin tuntematon tulee utelemaan syytä itkuun, mutta ehkä se olisi saattanut helpottaa tyttöä, kun näyttää että edes joku välittää, jotakuta kiinnostaa.

Mitä mä yritän tässä sanoa. Vaikka en mitenkään erityisen uskonnollinen ole, niin ainakin tämän Raamatun opin voisi jokainen pitää mielessä. Tee muille, niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Mun mielestä tuo sopii ajasta ja paikasta riippumatta aina. Uskon karmaan, ja kyllä itsellekin tulee hyvä mieli, jos on saanut piristettyä jonkun toisen päivää. Välitetään vähemmän siitä, mitä muut ajattelevat, kun useimmiten kukaan ei edes ajattele, ainakaan pahalla. Ollaan silti kiinnostuneita, kun joku kertoo kuulumisiaan, napsautetaan puhelimen näyttö pimeäksi eikä vilkuilla telkkaria, autetaan kun siihen on tarvetta, muistetaan kehua tuttuja ja tuntemattomia.

Ja aatelkaa, alle kuukausi jouluun!

People wait all week for friday, all year for summer and all life for happiness

Otsikon lause on niin totta. Mutta toisaalta jokainen voi miettiä, onko se hetken huuma välttämättä sen arvoista. Se, että ostaa seitsemänkympin kengät ja viidenkympin takin kun siihen ei ole varaa, onko se sen arvoista, että seuraavan kuukauden kärvistelee ja laskee jokaista senttiä. "No, mutta saithan sä jotain kivaa itelles." (Enkä nyt siis tarkoita, että tuo olisi jotenkin väärin, itse tein juuri niin viime kuussa. Ja rakastan mun kenkiä ja takkia.)

Juteltiin tänään kaverin kanssa, kuinka me molemmat tykätään pitää langat käsissä ja aikataulut selvillä. Kun menee pidemmän aikaa tuuliajolla, iskee vain hirveä ahdistus eikä oikein mistään saa otetta. Ennen mukavat leffaillat tai karaokehetket eivät tunnu enää missään, oikein mikään ei onnistu eikä juuri mistään saa mitään tunnetta irti. Joskus, kun olen valittanut sitä, kuinka ahdisti kun en saanut mitään tehdyksi, mulle sanottiin ettei mun tarvitse aina olla niin tehokas. Kyllä mä sen tiedän. Mutta ei se tunnu hyvältä, ei se ole sen hetken ihanuuden arvoista, kun ei tee mitään, ei käy luennoilla, ei laita ruokaa vaan syö vähän mitä kaapista sattuu löytymään, jos syö. Ei urheile, ei oikeastaan saa yhtään mitään aikaiseksi, Minun kohdallani. Kokemuksella voin sanoa, että siitä syntyi vain hirveä ahdistus, epävarmuus ja se, etten todellakaan viihtynyt nahoissani vaan olisin ennemmin ollut kuka tahansa muu. Don't get me wrong, se on ihan kivaa välillä. Joskus on mukavaa nakata aivot narikkaan, maata lattialla tekemättä mitään tai selata spotifyn soittolistat läpi. Joskus. Silloin, kun se tapahtuu seitsemänä päivänä viikosta, se ei ole enää kivaa.

Ensimmäinen periodi oli tänä syksynä yhtä helvettiä mulle. Edellisen vuoden mun elämä koostui koulusta ja töistä, kesänkin olin koko ajan töissä.  Pienimuotoinen burn out kai siinä oli. Koulu ei kiinnostanut ollenkaan, ja yhden kurssin tentistä ja kahdesta välikokeesta tuloksena olikin 1 (asteikolla 1-5) ja kaksi hylättyä. Töihin menin hammasta purren, ja töissä odotin vain päivän päättymistä sen enempää nauttimasta siitä hommasta, vaikka tiedän pitäväni siitä. Pitkään odotetut risteilyreissut päättyivät stressiin rahasta, koulutöistä, KELAsta, asunnosta ja aivan kaikesta.

Väliviikolla karkasin mun Helsingin elämää takaisin kotiin. Ensimmäisten kolmen päivän aikana kävin suorittamassa ajokortin kakkosvaiheen, mutta muuten olin vain kotona enkä tainnut edes puhua kaupan kassaa lukuun ottamatta muille kuin äidille. Tiistaina ajelin kuitenkin illalla Päivin luokse katsomaan leffoja, onneksi mitään sen aktiivisempaa ei ollut ohjelmassa ja pukukoodinakin toimi verkkarit. Näiden kolmen päivän aikana katsoin Disney-leffoja, herkuttelin, nukuin, autoin äitiä pihatöissä, yllättävän terapeuttista esimerkiksi haravoida tai tehdä lumitöitä. En jaksanut lähteä käymään edes tallilla, vaikka hirveä ikävä sitä harrastusta onkin.

Torstaina nautin pitkästä aikaa bussimatkasta Oulun keskustaan muistellen vanhoja aikoja. Kahvittelu Jonnan kanssa venyi useampaan tuntiin ja kahteen eri paikkaan. Loppuviikko oli muutenkin oikein onnistunut. Elisa ja Jukka tuli koiran kanssa Haukiputaalle, käytiin pitkästä aikaa ratsastamassa, perheen kanssa lounasta pidemmän kaavan mukaan, lisää ihania kahvihetkiä ystävän kanssa ja liian nopeaa ajankulua, kun löydät itsesi istumasta eteisessä taukoamatta jutellen, vaikka lähteä piti jo pari tuntia sitten. Koska en halunnut menettää hetkeäkään, paluulipun ostin vasta sunnuntain yöjunaan. 

Selvästi olin loman ja irtioton tarpeessa, kuin myös se tuli selvästi käytettyä oikein. En nimittäin ole ikinä nukkunut junassa yhtä hyvin, ja mä kuitenkin olen aika hyvä siinä. Päivittelin facebookkiakin silloin, että pitkästä aikaa tuntuu taas omalta itseltään, mikä oli ihan totta. Koko syksyn ollut jotenkin todella irtonainen olo, nyt viimein sai aseteltua palasia paremmin paikoilleen. Ja nämä muutamat loman jälkeiset viikot ovat menneet ihan kivasti. Yhdeltäkään luennolta en ole ollut pois, oon testaillut unisportin ryhmäliikuntatunteja, syönyt suurinpiirtein hyvin, palauttanut laskarit ajallaan ja muutenkin saanut taas jotain otetta tästä elämästä. Edelleen on muutamia turhia stressin aiheita, opintopisteiden, kämpän, kevään hakemisen ja ylipäätään tulevaisuuden suhteen. Varmana jotkut tulevat sanomaan tästä, että ei sun tarvitse vielä tuommoisia miettiä, vaan elä hetkessä. Voi kun se olisikin niin helppoa. Ihan mielelläni olisin huolehtimatta, mutta mun pitäisi keksiä haenko vain eläinlääkikseen keväällä, haenko myös Ruotsiin, jätänkö kokonaan hakematta, mitä jos lopettaisin koulun jo jouluna, mistä saan rahat valmennuskurssiin, asuisinko loppuun asti tässä, yrittäisinkö saada HOASilta tai kaupungilta yksiötä, pitäiskö mun nostaa opintolainaa.. Lista on loputon. Ja joo, suurin osa noista on vasta kevään asioita, mutta tällä ajan kululla se tulee äkkiä. Ja mitä jos päättäisinkin ilmottautua poissaolevaksi joulusta eteenpäin, ei mulla olisi edes kahta kuukautta aikaa löytää edullinen kämppä ja toinen työpaikka, vaikka kotiinhan periaatteessa voisi palata, mutta näen sen vähän turhana puoleksi vuodeksi, kun muutenkin esimerkiksi toisen työn saaminen olisi täältä varmasti helpompaa.

Ehkä tää tästä, toivottavasti.