Kuka päättää ketkä saa onnistua // vuosi 2014 paketissa

Kun näin äkkiseltään katson mennyttä vuotta taaksepäin, en muista mitään. Oon selvästi huono ihminen, saamaton, turhanpäiväinen, läpinäkyvä. Yhtäkkiä mieleen ei tule mitään merkittävää fyysisellä, henkisellä tai psyykkisellä tasolla. Paitsi että nyt taidan olla enemmän sekaisin kuin koskaan. Vanhemmiten tulisi tietää kuka on ja pitäisi olla joku päämäärä. Mulla ei ole tällä hetkellä mitään hajua kuka tai millainen mä olen, mitä mä haluan tai mihin pyrin. Jos tää on sitä aikuiseksi kasvamista, niin ei kiitos. Ennemmin palaisin kouluaikaiseen minääni, vaikka en ollutkaan tyytyväinen niin ainakin tiesin tasan tarkkaan kuka olin ja mitä halusin. Naiivisti uskoin asioiden järjestyvän kunhan pääsin pois lukiosta uusien kuvioiden pariin. Kunpa vaan oisin tiennyt. Okei, en halua takaisin lukioaikoihin. Vaikka usein puhutaan, että lukion pitäisi olla aikaa jota muistellaan mielellään ja josta saadut ystävät pysyvät läpi elämän, mulle se ei ollut sitä ja oon tyytyväinen että se on ohi. Enää en vain ole niin varma siitä, oliko Helsinkiin lähtö oikea ratkaisu. Totta puhuen, ei mulla oo siellä juuri mitään elämää. Koulu ja työt joo, koulua ei enää juurikaan ja haluanko oikeasti että mun elämän määrittää työt? Kai tää on taas vaan joku vaihe. Taitaa olla sukuvika, että pitäisi vuoden välein saada jotain muutosta. (Edelleen olen kyllä sitä mieltä, että vaikka nyt tuntuukin tältä, niin Helsinki on tuonut mulle myös paljon hyvää ja kasvattanu mua paljon positiiviseen suuntaan.)

Punainen lanka katos ja sähköt on taas poikki. No, ettei menis ihan masisteluksi niin katsotaan vähän mun mennyttä vuotta.

Alkuvuoden oon näemmä taukoillut aika ahkeraan kirjoittamisen osalta. Vanhan blogin puolella ei ollut juuri mitään, kuin ei päiväkirjassakaan. Löysin jotain vanhoja kuvia edelliseltä joululomalta -- se näytti menneen paremmin kuin tämä, tai ainakin oon ollut enemmän elossa. On mulla vielä melkein pari viikkoa aikaa korjata asia. Mutta alkuvuoteen. Tammikuussa aloitin kolmannen periodin kemialla, jatkoin töitä samassa paikassa ja elin ilmeisesti tavallista arkea. Helmikuussa juoksin Petran kanssa SnowRunissa ja joskus maaliskuussa taisi olla Backstreet Boys:n keikka missä kiljuttiin äänemme käheiksi Petran kans, jatkettiin Tigeriin jatkoille, halattiin poikia ja kerättiin nimmarit kotiinviemisiksi.

Huhtikuussa olin taas enemmän elossa. Tai no, maalis-huhtikuun olin melkolailla koko ajan enempivähempi kipeänä. Opiskelu ei kiinnostanut, olemattomat kesätyöt stressas, mutta haaveilin kesäisestä Helsingistä. Kävin Hannan kotipaikalla Kerimäellä, ja perheen kanssa lomailtiin Lontoossa ja rakastuin --kaupunkiin siis. Toukokuussa vietin vappua Elisan kanssa skumppahuuruissa ja käytiin piknikillä parvekkeella viltteihin kääriytyneinä. Kävin kotona ja stressasin pääsykokeita ja välttelin lukemista käymällä esimerkiksi risteilyllä. Lopulta pääsykokeetkin oli ja meni, ja kuun lopussa aloitin kesätyöt ravintolassa.

Kesällä olin naimisissa mun töiden kanssa, risteilin taas, vietin juhannusta kaveriporukalla mökillä, kävin ensimmäistä kertaa Qstockissa, äiti kävi mun luona ja melottiin Vantaajoessa. Asuin pomon luona leikkien koiranomistajaa ja haaveilin omakotitalosta. Työskentelin countryfestareilla, vierailin Suonenjoella, kävin Suomenlinnassa ja juhlin synttäreitä työkavereiden ja kavereiden kanssa. Mietin mitkä asiat mulla on hyvin.

Syksyllä jatkoin kemian opiskelua, tosin jo ensimmäiseltä viikolta oon merkinnyt ohimenneitä luentoja läsnäolopakolliselta kurssilta. Söin Tomi Björckin ravintolassa ja rakastuin taas, kävin elokuvissa, nukuin pommiin, kävin Linnanmäellä ja risteilin, tällä kertaa työporukalla Tallinnaan. Approilin ja näin Hunksit, rakastuin jälleen, tällä kertaa Poets of the Fallin keikalla. Lokakuussa olin taas laivalla, väliviikoksi karkasin Ouluun, suoritin autokoulun loppuun, pysyin neljän seinän sisällä ja katsoin Disney-leffoja. Ahdistuin jatkuvasti eri asioista.

Marraskuussa masentelin säätä, yritin ryhdistäytyä, kävin Porvoossa ja rakastuin, siskonpoikaan B:hen. Juhlittiin Petran synttäreitä, laulettiin Hannan kanssa karaokea, naurettiin Elisan kanssa Sami Hedbergin keikalla. Joulukuussa pidettiin työpalavereja, vietettiin pikkujouluja ja yllätys, risteiltiin. Karkasin lentokoneella taas Ouluun, loppukuusta vietin paljon aikaa suvun ja perheen kanssa. Leikin kaverin kissan kanssa, pukeuduin hameeseen jouluna ja söin liikaa. Itsemurhayritys käymällä shoppailemassa alennusmyynneissä, kylmiä väreitä leffateatterissa Hobittia katsoessa.

Nyt on enää pari päivää tätä vuotta jäljellä, ja oon tyytyväinen siihen. Vuosi 2014 on ollut henkisesti ehdottomasti raskas ja vaikea, ja voin vain toivoa, että uusi vuosi sujuisi paremmin. Vuoteen on mahtunut paljon hyviä hetkiä ja kivoja muistoja, mutta kokonaiskuva ei ole mitenkään valoisa blogin, päiväkirjan ja tämän hetkisen olon mukaan. Ehkä sitä olisi ensi vuonna vähän viisaampi ja pääsisi tästä henkisen kasvun ja itsetutkiskelun vaiheesta yli. Tai sitten mun täytyy toteuttaa varmaan jonkinlainen eat pray love -matka.

Vanhoja kuvia en oikein voinut kaivella kun läppäri ja kovalevy on Helsingissä, joten kuvat viimeiseltä Tukholman risteilyltä ja joululomalta.

Tsajjaj

Mun piti tänään olla erittäin tehokas, mutta oon ottanut näköjään elämäntavakseni loman. Mulla oli perjantaina viimeinen tentti, mistä lähdin ensimmäisenä vähän naureskellen pois. Ehkä tästä tulee kans se 2,5/18 pistettä niin kuin kyseisen kurssin ensimmäisestäkin välikokeesta. Hups. Oottelin hetken Petraa salin ulkopuolella, jonka jälkeen haettiin kahvilasta patongit lounaaksi ja mentiin Kaapeliin joulumessuille. Virhe. Molemmat sanottiin toisillemme, että älä anna mun nyt ruveta törsäämään, en halua edes tietää paljon mulla meni rahaa sinne. Mutta löysinpäs ainakin siskon pojalle melko söpön joululahjan! Suunniteltiin ensin, että oltais käyty vielä Senaatintorin markkinoilla, mutta Kaapelilta lähdettyämme juostiin asioilla suuntaan ja toiseen, että meidän kahvilassa käynti suunnitelmatkin muuttuivat sporttibaariin ja yksiin. Saatiin kutsu laivalle jonkun poikaporukan mukaan, mutta jostain kumman syystä ei nyt lähdetty. Treffasin Hannan, ja sieltä kaupan ja Jonesin joululaulujen jälkeen kotiin. Lauantai meni siivoillessa ja Gossip Girliä vahatessa, kunnes illalla lauma kemistejä ja muutama muu tuli kylään juhlimaan vähän pikkujouluja. Oli kyllä oikeasti hauskaa pitää kotibileitä pitkästä aikaa, ja muutenkin rentoutua pitkästä aikaa. Sunnuntaina kuitenkin piti herätä ajoissa, sillä työporukalla tavattiin Hakaniemen Kuja Bar&Bistrossa brunssilla. Kotiin päästyäni taisin jatkaa koomaillen, ja jossain välissä sovittiin leffailta Hannan kans, eli kaupasta herkut ja pesä keittiön sohvalle (kätevää kun kolmas kämppis on pois) ja Netflix laulamaan. Taidettiin katsoa peräti kolme kauhuleffaa ja yks teinihömppä. Ehkä paras krapulailta.

Eilen mulla oli ensimmäinen varsinainen täysin vapaapäivä. Havahduin joskus neljältä siihen, että en ollut tehnyt koko päivänä yhtään mitään. Makasin mun sohvalla ja pelasin erittäin koukuttavia pelejä tabletilla. Vaarallinen laite. Onneksi Hanna laitto just sopivasti viestiä ja lähdettiin Patikseen. Tänään oon sentään pessyt koneellisen pyykkiä, käynyt postissa, tiskannut ja peräti syönyt ihan oikeaa ruokaa eikä vaan napsinut jotain leipää jos siltä tuntuu. Illalla oli tarkoitus pakata ja ehkä imuroida ennen leffaa ja vihannesten dippailua. No, sain mä peräti joululahjat ja pari paitaa pakattua, nyt makaan sohvalla hiukset föönausta odotellen (viimeinkin pääsin eroon siitä kulahtaneesta väristä ja punainen on oikeasti taas punainen) enkä kyllä todellakaan jaksa tehdä enää mitään järkevää.

Huomenna aamupäivällä pitää oikeasti olla tehokas, sillä iltapäivällä vilkutetaan taas hetkeksi Suomen rannikolle Hannan kans hyvästit ja rentoudutaan suuntana Tukholma. Perjantaina aamulla takaisin Helsingissä, pari tuntia aikaa vaihtaa laukut ja iltapäivälennolla Ouluun. Vähän hirvittää mun pakkaustahdilla tuo (todennäköisesti puolet tavaroista edelleen jossain muualla kuin laukussa siinä vaiheessa kun pitäisi melkein jo suunnitella kentälle lähtöä) mutta onneksi oon niin köyhä että pakko ehtiä tuolle lennolle. Muutenkin on ollut ikävä Haukiputaalle jo pidemmän aikaa.

Taian olla vaan väsynyt vai miksi sain hirveän hepulin ku näin tän :D

Mulle taas valiteltiin mun blogihiljaisuudesta, joten tää taitaa olla vähän tämmöinen hengissäolohuuto. Olin ajatellut jo jossain vaiheessa kirjoittaa homoavioliitoista ja pienistä erimielisyyksistä aihetta koskien, mutta se alkaa olla jo niin jauhettu asia että siihen on aika turha enää puuttua. Mun oli tarkoitus kirjoittaa myös siitä, kuinka mua ärsyttää kun kaikki blogit pursuavat nyt pelkkiä joulukalentereita. Onhan ne ihan kivoja, ja tykkään kyllä joulusta joo, mutta ihan oikeasti. Koko tämä kuukausi eletään vain yhden päivän takia. Missään vaiheessa ei olla että "Jee, nyt on 3. joulukuuta ja tänään tapahtuu sitä ja tätä" vaan koko ajan "enää 21 yötä jouluun". En oo ehkä paras mahdollinen ihminen puhumaan mistään carpe diemistä, mutta silti. Haluaisin pystyä elämään kunnolla hetkessä, ilman että tarvitsisi stressata onko nyt kaikille varmasti hyvät lahjat ostettuna. Hakuna matata ihmiset.

Ainiin. Kertoilkaapas jotain postausehdotuksia. Mun elämässä ei mitään järisyttävän jännää oikein tapahdu että pelkillä "tänään kävin/en käynyt luennolla ja laulettiin taas karaokea" -teksteillä on vähän tylsä jatkaa. Myös kaikennäköisiä kuvausehdotuksia Helsingistä/Oulusta saa ehdotella ja toteuttelenkin niitä parhaan mukaan :) Ja sekin vielä, jos joku on innokas poseeraamaan kameran edessä itse tai omaa sellaisen elukan, niin saa ilmottautua, olisi kiva päästä kuvaamaan (liian) pitkästä aikaa jotain muutakin kuin maisemia ja omaa naamaa.

Morning frost

Jej joulukuu!

Istun tällä hetkellä luennolla hevosten jalostuksesta, ja vaikka mielenkiintoinen aihe niin ei jaksa hirveästi keskittyä kun näköjään lähdettiin ihan alusta, että hevosella on neljä jalkaa, kaviot, turpa ja häntä. Mutta niin, Elisa ja Jukka kävi viikonloppuna tuomassa mulle jotain tavaroita (kuten kirkasvalolampun, me like!), ja ohjelmassa oli syömisen lisäksi mm. Sami Hedbergin keikka. Käytiin Jukan kanssa myös ostamassa mun joululahja, italialainen ystävä joka majailee mun sängyn alla. Eli suomeksi sanoen pallopäinen jalusta kameralle. Aamulla pitkästä aikaa näkyvän auringon innoitamana lähdinkin kokeilemaan tätä lahjaa ulos.

Vielä kun saisi hankittua kaukolaukaisimen niin ois aika bueno. Sais nuo tarkennuksetkin enempi kohilleen.

Ainiin, mun piti kirjoittaa siitä kuinka sukkia ei oo ikinä tarpeeksi. En ymmärrä mihin mun kaikki sukat on hävinneet, meidän pyykkikone varmaan syö niitä.

Who cares?

Oon jo aika pitkään pohtinut ihmisten suhtautumista muihin ihmisiin, sitä mikä ketäkin kiinnostaa ja miksi. Ja oon tehnyt aika huolestuttaviakin havaintoja. Toisaalta positiivisia, mutta toisaalta välillä tulee mietittyä että mikä meissä on vikana.

En mä kehtaa käydä kuntosalilla/ryhmäliikuntatunneilla kun en osaa, muut kuitenkin vain mulkoilee. Ihan oikeasti. Oon ite käyttänyt tätä samaa tekosyytä aivan liian monta kertaa, mutta oon myös huomannut, että ketään ei oikeasti kiinnosta. Siinä vaiheessa, jos joku ehtii salilla tai ryhmätunneilla miettimään saati kommentoimaan toisen tekemisiä ja osaamista, niin kyttääjä voi katsoa ihan omaa napaansa. Ei sitä itsekään, kun keskittyy omaan suoritukseensa ja vaikkei keskittyisikään, kyttää mitä muut tekee. Jos jollain on aikaa miettiä toisen suoritusta, voin sanoa suoraa, että silloin hän ei itse todellakaan tee kunnolla.

Vähän samaa voisi sanoa pukeutumisesta. Niin kuin olen joskus aikaisemminkin sanonut, Helsingissä pystyn paljon vapaammin olemaan oma itseni, ja pukeutumaan juuri niin kuin haluan. Aina löytyy joku, joka pukeutuu hienommin, huonommin, erilaisemmin, erikoisemmin, värikkäämmin tai värittömämmin kuin itse. Eikä ketään ole kiinnostanut, olenko mennyt luennolle farkut jalassa vai mekko päällä, kauluspaidassa vai collegessa. Jokaisen tulisi oikeasti pukeutua niin kuin hyvältä tuntuu. Uskon, että esimerkiksi Oulussa sama teoria pätee. Okei, pienemmät on piirit, mutta ei munkaan luentokaverit hirveästi vaihtele. Eikä ketään todellakaan kiinnosta. Sama pätee siihen, onko hiukset aina laitettuna tai naama meikattuna. Aika useana aamuna on tullut juostua bussiin lähes suoraa sängystä, ilman meikkiä, hiukset sotkunutturalla. Eikä kukaan ole kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Kerran oltiin Hannan kanssa Itiksessä kahvilla (heheh vain kerranhan me ollaan kahvilla käyty..) ja jotain höpöteltiin ja naurettiin, ja jostain tuli idea hassutella keskellä ostoskeskusta (liittyi siis johonkin puheenaiheeseen). Istuttiin keskellä käytävää, avonaisessa Fazerin kahvilassa, ja heiluteltiin käsiä pään yläpuolella, eikä mitenkään huomaamattomasti. Kukaan, siis kirjaimellisesti kukaan, ei edes kääntänyt päätään. Ei yksikään täyden kahvilan asiakkaista, saati ohikulkevista shoppailijoista. Kukaan ei katsonut meitä, että mitä hulluja noi on. Kukaan ei naurahtanut, että onpa tytöillä siinä hauskaa. Kukaan ei moittinut, että tuommoisia teinejä taas. Ketään ei kiinnostanut, mitä me siellä tehdään, vaan kaikki olivat omissa kuplissaan. Samaa ollaan tän jälkeen testattu muuallakin, eikä ketään oikeasti ole kiinnostanut yhtään. Pari päivää sitten bussissa tosin saatiin muutamat naurukohtaukset aiheutettua kanssamatkustajille, kun harjoitettiin kyseistä elettä ja saatettiin suhteellisen kovaäänisesti kommentoida Timo Soinin kantaa homoavioliittoon. Mutta saatiin ihmisiä hymyilemään ja iloisemmalle tuulelle, niin en nyt tiedä miten huono juttu se voi olla.

Jokin aika sitten uskaltauduin yksin kahvilaan. Mulla on oikeastaan aina ollut ongelmia syödä julkisesti, jos muut eivät syö. Esimerkiksi juhlissa, missä kaikki ovat kakkulautanen nenän alla, mulla ei ole ongelmaa, mutta jos olen yksin syömässä niin musta tuntuu että kaikki ympärillä olevat kyttäävät ja tuomitsevat. Nykyisin esimerkiksi koululla pystyn menemään ihan hyvin yksin syömään, mutta sekin on sitten että syön vain pikaisesti ja lähden pois. No, aiheeseen palatakseni. Olin siis yksin kahvilassa, tilasin latten ja pienen joululeivoksen. Istuuduin täydessä kahvilassa pöydän ääreen, yksin. Alkuun tuntui, että viereisen pöydän naurava pariskunta nauroi mulle. Kuinka säälittävä tyttö. Mutta pikkuhiljaa helpottui, kun katselin ympärilleni. Siellä oli pariskuntia, kavereita, äitejä tyttärineen. Jossain vaiheessa viereiseen pöytään tuli mies läppärin ja kahvikupin kanssa. Kaikki keskittyivät omiin keskusteluihinsa. Muutkin söivät leivoksia. Avasin kirjan, rentouduin, hörppäsin lattea ja maistoin mustaherukkamoussea leivoksen päältä. Pitkästä aikaa olin aidosti hyvällä tuulella ja tyytyväinen. Ketään ei oikeasti kiinnosta niin paljon, että alkaisi tuomitsemaan ventovierasta, tai tuttua ihmistä, jostain niin pienestä asiasta.

Mutta.

Olin viime viikonloppuna baarissa Helsingin keskustassa juhlimassa kaverini synttäreitä. Siellä näimme, kuinka eräs mies ahdisteli nuorta naista. He olivat tanssineet jo jonkin aikaa hyvillä mielin, mutta mies alkoi lähennellä ja vaikka nainen selvästi oli kiusaantunut ja yritti työntää miestä pois, tämä suuteli häntä väkisin. Katsottiin kavereiden kanssa sitä tyrmistyneinä, kun kukaan muu ei reagoinut mitenkään. Miehen kaverit katsoivat vierestä, ja pitivät tilannetta hauskana. Oli niin lähellä, etten mennyt itse väliin, mutta mies oli sen näköinen että parhaassa tapauksessa olisin saanut turpaani. Yritettiin nähdä lähettyviltä baarin työntekijöitä, joille ilmoittaa kyseisen miehen käytöksestä, mutta ketään ei näkynyt. Onneksi tyttö pääsi lähtemään siitä, vaikka mies yrittikin häntä estää. Samanlainen tilanne on käynyt ennenkin, kaverilleni meidän ollessa kahdestaan liikenteessä. Törkeintä on, kuinka kukaan muu tilanteen nähnyt ei reagoinut mitenkään, ja miehet selvästi pitivät käyttäytymistään oikeutettuna. No mua nyt vähän panettaa, eikö se ole selvää että nainen on sitten mukana jutussa? Joo, enhän itsekään tehnyt kuvailemassani tilanteessa mitään, mutta jos tyttö ei olisi siitä silloin päässyt lähtemään, olisin mennyt sen mustan silmän uhallakin kyllä väliin, tai ainakin lähtenyt kiireellä hakemaan narikasta portsaria. Ja kaverini kanssa ollaan sanottu täysin tuntemattomille tytöille, jotka liikkuivat kaveriani ahdistelleen miehen seurassa, että kai he tietävät millainen mies kyseessä.

Mun mielestä on aika huolestuttavaa, että on uutisoimisen arvoista, kun joku auttaa humalaisen kotiinsa tai rupattelee vanhan mummon kanssa bussipysäkillä. Sen pitäisi olla itsestään selvyys, että autetaan kaatunutta pyöräilijää, herätellään sammunutta ja kysytään onko jokin vialla, jos näyttää siltä että on. Tiedän, että se on vaikeaa mutta silti. Eräs aamu näin bussissa kyyneleitä nieleskelevän, vähän minua ehkä nuoremman tytön. Mieli teki käydä kysymässä, että onko kaikki hyvin, mutta en uskaltanut. Olisihan se ollut ehkä vähän outoa, että täysin tuntematon tulee utelemaan syytä itkuun, mutta ehkä se olisi saattanut helpottaa tyttöä, kun näyttää että edes joku välittää, jotakuta kiinnostaa.

Mitä mä yritän tässä sanoa. Vaikka en mitenkään erityisen uskonnollinen ole, niin ainakin tämän Raamatun opin voisi jokainen pitää mielessä. Tee muille, niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Mun mielestä tuo sopii ajasta ja paikasta riippumatta aina. Uskon karmaan, ja kyllä itsellekin tulee hyvä mieli, jos on saanut piristettyä jonkun toisen päivää. Välitetään vähemmän siitä, mitä muut ajattelevat, kun useimmiten kukaan ei edes ajattele, ainakaan pahalla. Ollaan silti kiinnostuneita, kun joku kertoo kuulumisiaan, napsautetaan puhelimen näyttö pimeäksi eikä vilkuilla telkkaria, autetaan kun siihen on tarvetta, muistetaan kehua tuttuja ja tuntemattomia.

Ja aatelkaa, alle kuukausi jouluun!

People wait all week for friday, all year for summer and all life for happiness

Otsikon lause on niin totta. Mutta toisaalta jokainen voi miettiä, onko se hetken huuma välttämättä sen arvoista. Se, että ostaa seitsemänkympin kengät ja viidenkympin takin kun siihen ei ole varaa, onko se sen arvoista, että seuraavan kuukauden kärvistelee ja laskee jokaista senttiä. "No, mutta saithan sä jotain kivaa itelles." (Enkä nyt siis tarkoita, että tuo olisi jotenkin väärin, itse tein juuri niin viime kuussa. Ja rakastan mun kenkiä ja takkia.)

Juteltiin tänään kaverin kanssa, kuinka me molemmat tykätään pitää langat käsissä ja aikataulut selvillä. Kun menee pidemmän aikaa tuuliajolla, iskee vain hirveä ahdistus eikä oikein mistään saa otetta. Ennen mukavat leffaillat tai karaokehetket eivät tunnu enää missään, oikein mikään ei onnistu eikä juuri mistään saa mitään tunnetta irti. Joskus, kun olen valittanut sitä, kuinka ahdisti kun en saanut mitään tehdyksi, mulle sanottiin ettei mun tarvitse aina olla niin tehokas. Kyllä mä sen tiedän. Mutta ei se tunnu hyvältä, ei se ole sen hetken ihanuuden arvoista, kun ei tee mitään, ei käy luennoilla, ei laita ruokaa vaan syö vähän mitä kaapista sattuu löytymään, jos syö. Ei urheile, ei oikeastaan saa yhtään mitään aikaiseksi, Minun kohdallani. Kokemuksella voin sanoa, että siitä syntyi vain hirveä ahdistus, epävarmuus ja se, etten todellakaan viihtynyt nahoissani vaan olisin ennemmin ollut kuka tahansa muu. Don't get me wrong, se on ihan kivaa välillä. Joskus on mukavaa nakata aivot narikkaan, maata lattialla tekemättä mitään tai selata spotifyn soittolistat läpi. Joskus. Silloin, kun se tapahtuu seitsemänä päivänä viikosta, se ei ole enää kivaa.

Ensimmäinen periodi oli tänä syksynä yhtä helvettiä mulle. Edellisen vuoden mun elämä koostui koulusta ja töistä, kesänkin olin koko ajan töissä.  Pienimuotoinen burn out kai siinä oli. Koulu ei kiinnostanut ollenkaan, ja yhden kurssin tentistä ja kahdesta välikokeesta tuloksena olikin 1 (asteikolla 1-5) ja kaksi hylättyä. Töihin menin hammasta purren, ja töissä odotin vain päivän päättymistä sen enempää nauttimasta siitä hommasta, vaikka tiedän pitäväni siitä. Pitkään odotetut risteilyreissut päättyivät stressiin rahasta, koulutöistä, KELAsta, asunnosta ja aivan kaikesta.

Väliviikolla karkasin mun Helsingin elämää takaisin kotiin. Ensimmäisten kolmen päivän aikana kävin suorittamassa ajokortin kakkosvaiheen, mutta muuten olin vain kotona enkä tainnut edes puhua kaupan kassaa lukuun ottamatta muille kuin äidille. Tiistaina ajelin kuitenkin illalla Päivin luokse katsomaan leffoja, onneksi mitään sen aktiivisempaa ei ollut ohjelmassa ja pukukoodinakin toimi verkkarit. Näiden kolmen päivän aikana katsoin Disney-leffoja, herkuttelin, nukuin, autoin äitiä pihatöissä, yllättävän terapeuttista esimerkiksi haravoida tai tehdä lumitöitä. En jaksanut lähteä käymään edes tallilla, vaikka hirveä ikävä sitä harrastusta onkin.

Torstaina nautin pitkästä aikaa bussimatkasta Oulun keskustaan muistellen vanhoja aikoja. Kahvittelu Jonnan kanssa venyi useampaan tuntiin ja kahteen eri paikkaan. Loppuviikko oli muutenkin oikein onnistunut. Elisa ja Jukka tuli koiran kanssa Haukiputaalle, käytiin pitkästä aikaa ratsastamassa, perheen kanssa lounasta pidemmän kaavan mukaan, lisää ihania kahvihetkiä ystävän kanssa ja liian nopeaa ajankulua, kun löydät itsesi istumasta eteisessä taukoamatta jutellen, vaikka lähteä piti jo pari tuntia sitten. Koska en halunnut menettää hetkeäkään, paluulipun ostin vasta sunnuntain yöjunaan. 

Selvästi olin loman ja irtioton tarpeessa, kuin myös se tuli selvästi käytettyä oikein. En nimittäin ole ikinä nukkunut junassa yhtä hyvin, ja mä kuitenkin olen aika hyvä siinä. Päivittelin facebookkiakin silloin, että pitkästä aikaa tuntuu taas omalta itseltään, mikä oli ihan totta. Koko syksyn ollut jotenkin todella irtonainen olo, nyt viimein sai aseteltua palasia paremmin paikoilleen. Ja nämä muutamat loman jälkeiset viikot ovat menneet ihan kivasti. Yhdeltäkään luennolta en ole ollut pois, oon testaillut unisportin ryhmäliikuntatunteja, syönyt suurinpiirtein hyvin, palauttanut laskarit ajallaan ja muutenkin saanut taas jotain otetta tästä elämästä. Edelleen on muutamia turhia stressin aiheita, opintopisteiden, kämpän, kevään hakemisen ja ylipäätään tulevaisuuden suhteen. Varmana jotkut tulevat sanomaan tästä, että ei sun tarvitse vielä tuommoisia miettiä, vaan elä hetkessä. Voi kun se olisikin niin helppoa. Ihan mielelläni olisin huolehtimatta, mutta mun pitäisi keksiä haenko vain eläinlääkikseen keväällä, haenko myös Ruotsiin, jätänkö kokonaan hakematta, mitä jos lopettaisin koulun jo jouluna, mistä saan rahat valmennuskurssiin, asuisinko loppuun asti tässä, yrittäisinkö saada HOASilta tai kaupungilta yksiötä, pitäiskö mun nostaa opintolainaa.. Lista on loputon. Ja joo, suurin osa noista on vasta kevään asioita, mutta tällä ajan kululla se tulee äkkiä. Ja mitä jos päättäisinkin ilmottautua poissaolevaksi joulusta eteenpäin, ei mulla olisi edes kahta kuukautta aikaa löytää edullinen kämppä ja toinen työpaikka, vaikka kotiinhan periaatteessa voisi palata, mutta näen sen vähän turhana puoleksi vuodeksi, kun muutenkin esimerkiksi toisen työn saaminen olisi täältä varmasti helpompaa.

Ehkä tää tästä, toivottavasti.

Because you got a emotional scala of a teaspoon

Mä oisin halunnut julkaista teille jotain kivoja uusia kuvia, mutta tajusin että eihän mulla ole sellaisia, niin saatte tyytyä vanhoihin kuviin. Reilun viikon on taas ollut luentoja, ja nyt on jo pari poissaoloa kurssilta, jossa on läsnäolopakko. Hups. Noi aamuluennot ei vaan sovi mulle, on paljon kivempaa nukkua liian pitkään ja lähteä suurinpiirtein yöpaidassa juoksemaan pysäkille (or not). 

Mulla olisi paljon tekemistä mun fysiikan kurssin kanssa, mutta keittää vähän yli, kun tuntuu ettei se luennoitsijakaan tiedä aiheesta paljoa mua enempää. Yritäppä siinä sitten tehdä jotain laskareita pintavaraustiheyksistä ja sähkökentistä, kun luennoitsija menee ihan hämilleen, kun häneltä kysytään miksi dipolimomentilla on kaksi eri kaavaa (ja eihän tuo ole kuin kurssin keskeisimpiä asioita, minäkin oisin osannut selittää sen, yksinkertaisemmin tosin). Tälläkin hetkellä mun pitäisi pähkäillä noita tehtäviä, mutta on paljon kivempaa suunnitella vaatekaapin läpikäyntiä (joista heitän tässä siivousvimmassani varmaan puolet pois), päivitellä blogia kuvista, joita ei ole, ja katsoa Harry Potteria. 

Ei varmaan ois kannattanut juoda enää kahvia, kun huomennakin olisi aamuluento. Pitää varmaan nakittaa joku soittamaan mulle aina aamukuudelta, että nousen kans.

Niin ja tahtosin alkaa taas heppaileen. :(

Dinner in Bronda

Olo oli kuin suuremmankin luokan bloggarilla, kun eilen hääräsin ravintola Brondassa kameran kanssa. Bronda on siis yksi Tomi Björckin ravintoloista, joka sijaitsee ihan Helsingin keskustassa. Minna raahas mut eilen sinne, ja ai että rakastuin! Syötiin Menu Bronda, eli seitsemän ruokalajin maistelumenu. Vähän hirvitti, sillä kokonaisuus koostui suurimmaksi osaksi sellaisista raaka-aineista, mitä en ikinä ollut maistanut, kuten simpukoista, mädistä ja kampasimpukoista. Ruoka oli kuitenkin todella herkullista ja nautin jokaisesta suupalasta. Annokset olivat sopivan kokoisia, missään vaiheessa ei tullut ähky, ja yksinkertaisesti ruoka vaan oli taivaallisen hyvää.

Ainut miinus tuli siitä, ettei pöydissä ollut vain yhtä tarjoilijaa, vaan esimerkiksi meitä taisi palvella ainakin viisi eri tarjoilijaa. Henkilökunta oli kuitenkin asiantuntevaa ja ystävällistä, ja vaikka olimmekin paikan nuorimmat asiakkaat, saimme ihan samanlaista palvelua kuin puvuntakeissa ruokailevat herrasmiehet.

Opiskelijabudjetilla Bronda on toki hieman kallis, mutta ei mielestäni ollenkaan ylihinnoiteltu, ja suositelenkin jokaista vähänkään kiinnostunutta kokeilemaan paikkaa joskus. Jos maistelumenut ei innosta, niin löytyy listalta esimerkiksi vähän hienostuneempi juustoburgerikin. Ja plussana tietenkin Brondassa saattaa törmätä herra Björckiin itseensä, kuten meillä tuurin käydessä eilen tapahtui. :)