"Se ei ole ollenkaan erilaista aluksi. Teette samoja asioita, kuin kaikki muutkin uudet parit: vitsailette, nauratte, juovutte pienistä kosketuksista ja sekunnin liian pitkistä katseista. Hän pussaa kuin olisit ensimmäinen, jota hän pussaa. Se saa sinut valvomaan öitä, mutta hyvällä tavalla. Kaikki on hauskaa ja jännittävää. Hän tekee kaikkensa, jotta se olisi hauskaa. Hän tarvitsee sen olevan hauskaa. Jännittävää. Kevyttä. Hän tietää kääntöpuolen jo liiankin hyvin.
Hän ei säpsähdä, kun joku kysyy hänen perheestään. Hän muistaa tarinan ulkoa vaikka unissaan. Mietit, kuinka usein hän on toistanut saman kaavan. Hänen äänensä ei ikinä värise. Ei ole pienintäkään säröä. Kuvittelet hänet peilin eteen, harjoittelemaan mitä hän sanoo, jos joku kysyy hänen isästään. Mietit, pystyikö hän joskus edes sanomaan niitä sanoja. Tukahtuiko hän omaan suruunsa? Pystytkö olemaan jonkun kanssa, joka on niin varautunut?
Hän kertoo sinulle pienistä hetkistä, jotka eivät tunnu merkitsevän mitään. Hän kertoo sinulle siitä Halloweenista, kun hänen koiransa söi lähes kaikki hänen karkkinsa, mutta ihmeen kaupalla pysyi terveenä. 'Isä pelkäsi niin paljon. Hän nukkui koiran vieressä koko yön, jos meidän olisikin pitänyt viedä se eläinlääkäriin.' Pussaat häntä otsalle, ja hän ohjaa kätesi ympärilleen. Hän ei ikinä pyydä, että pitäisit häntä sylissä. Älä ala-arvioi, kuinka suuri hetki tämä on. Näin hän vähitellen laskee muuriaan, jota on vuodet rakentanut ympärilleen. Näin hän luottaa sinuun.
Hän ei halua puhua ongelmista. Hän hiipii kun haluaisit hänen kävelevän. Et tajua, miten kukaan niin sisukas, niin täynnä mielipiteitä ja tulta, vaikenee yhteenoton lähetessä. Hän pakenee, kun olit varma että hän taistelisi. Pääset liian lähelle, asiat menevät liian vakavaksi, ja hän pakenee. Hänellä on lenkkarit valmiina.
Tyttö ilman isää ei halua luoda aaltoja, koska on ollut pinnan alla kauemmin kuin haluaisi. Hän ei painosta, vaikka sinä painostaisit ja ihmettelet, miksi hän pelkää tehdä jotain, mitä tahansa, mikä pahoittaisi jonkun mielen. Kysyt, miten hän voi paperilla olla niin rohkea, mutta kasvotusten pelkää avata suutaan. Hän ohittaa aiheen ja puree takaisin sarkasmilla. Hän väheksyy itseään, sanoo olevansa sekaisin, kuin se olisi hänen nimensä. Mietit, että ehkä se on. Ehkä hän ei ikinä ole rehellinen sinulle.
Tässä totuus: ei pitäisi olla yllättävää, että konfliktit saavat hänet ryömimään. Ei pitäisi olla absurdia, että hän on passiivinen, keksii parhaan tavan välttää sanomasta mitään, mikä voisi aiheuttaa kitkaa hänen ja jonkun, kenestä hän välittää, välille. Koska ihmiset voivat häipyä. Ja se on pelottavinta, mitä hän on ikinä oppinut. Jos se ainoa mies, ketä hän ikinä todella tarvitsi, häipyi, kun hän vielä olisi tarvinnut häntä, on vain reilua, että muut voivat päättää ettei se ole sen arvoista.
Voivat päättää, ettei hän ole sen arvoinen.
Mutta sitä ei ole helppo sanoa. Hän ei halua leimaa otsaansa: se, jolla on läheisyysongelma. Se joka pitää sinut matkan päässä. Se, joka etsii jotain täyttämään tyhjiön. Isätön tyttö. Hän ei halua sääliäsi.
Kun tapailet tyttöä, kenellä ei ole isää, sinun täytyy ymmärtää, ettet tule aina ymmärtämään. Ja jos hän on sen arvoinen, rakasta häntä joka tapauksessa. Ja rakasta häntä täysillä."
En oo ikinä ajatellut, että olisin tarvinut isää, ja turha sitä on märehtiä kun asiat ovat niin kuin ovat. Mitä jos- on aivan turha ajatus, sillä en voi muuttaa tapahtumien kulkua. Tekstiä ei siis kannata ajatella niin, että kerjäisin nyt jotain sääliä "voivoi kun se nyt on tuollainen" enkä ole ikinä itkenytkään isäni perään. Puhuttiin aiheesta jokin aika sitten äidin kanssa, ja hän sanoi, ettemme minä tai siskoni edes lapsina oikeastaan kaivanneet isäämme. Arkea meille oli se, että olimme vain me kolme.
Aivan varmasti joku urputtaa nyt, että onhan sulla isä. Onhan mulla puhelinnumerokin tallennettuna nimelle "Iskä". Mutta konkreettisesti mun elämässä ei ikinä ole ollut isää. Mun vanhemmat erosivat, kun olin vuoden vanha. Niin kauan kuin muistan, isä on asunut toiselle puolella Suomea. Kävimme siellä koulujen loma-aikoina, yleensä pari kertaa vuodessa. En kuitenkaan muista, että olisimme siltikään ikinä oikeasti viettäneet aikaa isän kanssa, ja voisi sanoa, etten edes tunne häntä. En mä koe, että voisin puhua hänelle mistä vaan, tai että hän olisi valmis säntäämään paikalla kun mulla on hätä.
Kun luin tän tekstin, huomasin tunnistavani itseni liiankin monesta kohtaa. En ole ikinä ajatellut, että olisin tarvinut isää mun elämään, tai olisin jotenkin "vääränlainen" sen takia että mulla on käytännössä vain yksi vanhempi. Se ei ole ikinä haitannut mua, ja äiti onkin mun sankari. Mutta mä en päästä ihmisiä mun elämään tuosta vaan. Mä en luota ihmisiin, mä en usko, kun joku sanoo pysyvänsä siinä, että hän pitäisi sanansa. Mä en halua suututtaa ketään, enkä varsinkaan riidellä kenenkään, kenestä välitän, kanssa. En välttämättä sano silloin sitä mitä ajattelen, vaan puren kieltä ja sanon mitä toinen haluaa kuulla, jotta asia voidaan jättää siihen. Enkä mä kaipaa kenenkään sääliä. Aina oon ollut "minä itse" -ihminen, enkä pyydä apua.
Mutta miten mä voin luottaa kenenkään haluavan pysyä mun vierellä, kun mun oma isäkään ei halua. Se ainoa mies, ketä olisin saattanut elämässäni tähän mennessä tarvita, se kenen olisi pitänyt olla mulle maailman tärkein. Jos hän voi noin vain kävellä mun elämästä ulos, miksei kaikki muutkin voisi. Ja vaikka edelleen käyn siellä kerran pari vuodessa, ne on vain pikaisia viikonloppuja, mitä on pakko tehdä koska niin kuuluu tehdä. Tai ehkä mä naiivisti vain uskon, että jokin voisi joskus muuttua.
Mä varmaan kadun tätä huomenna ja poistan viimeistään viikon päästä, mutta ihan sama, eihän tätä lue kuitenkaan kukaan.
Kuin myös tunnistan itteni! Alkuolettamus kaikista ihmisistä on se ettei niihin voi luottaa. Todellakaan en apua pyyä, vaikka tarvisin. Ja riiteleminen (tai semmosen kuunteleminen) saa aikaan päänsäryn.
VastaaPoista